Ensimmäiset muistikuvani eräilystä ovat vuodelta 1964, jolloin pääsin ensimmäiselle Tenon matkalle. Ne reissut jatkuivatkin sitten aikuisikään saakka Vaarin kanssa. Ylivoimaisesti kirkkaimpana muistona noilta ajoilta on säilynyt 10,5 kg:n lohi, jonka tartutin perhoon v. -73, kolmetoistavuotiaana pojankoltiaisena.

Teno jäi 80-luvusta lähtien sattumakäyntien varaan. Kalastus ja eräily oli muutenkin noina vuosina vähemmällä. Se rajoittui siihen, että Jurvassa kävimme heinätöiden jälkeen Altaalla heittelemässä haukea. Yhden vaelluksen myös teimme Jukan ja Merjan kanssa Lemmenjoelle v. -85.

Homma alkoi sitten Jukan kanssa aktiivisemmin uudelleen v. 1989 ensin Kitka-joella ja sen jälkeen Kuusingilla vuodesta -94 lähtien. Vuosittain teimme eri porukoilla 1-3 reissua, joista yksi oli aina vähintään viikon mittainen. Virveli vaihtui perhovapaan -90 luvun alussa Maran johdattelemana. Virvelivälineet joutivat naftaliiniin ja alkoi aktiivinen hifistelyvaihe. Mikään muu kalastusmuoto ei ollut mitään. Vain perhokalastus oli oikeaa kalastusta… ja pintaperhokalastus sitä kaikkein suurinta taidetta. Syntyi myös pitkään sivujen sloganina ollut “Flyfishing is an Art!”-lause. Kalaakin tuli…. ainakin joskus. Järjestöaktiivisuuskin nosti päätään ja perustimme Vaasaan perhokalastusseuran, joka on voimissaan edelleenkin.

Virvelikalastuksen ilon löysin uudelleen 90-luvun lopussa, kun rakensimme mökin Raippaluotoon. Ahventa ja haukea oli hauskaa ja antoisaa narrailla pitkän avovesikauden aikana. Myös vetouistelu kuului asiaan pari kertaa vuodessa.

Metsästys iskeytyi tajuntaan koiran hankinnan myötä ja eräily sai pitkästä aikaa ensimmäiset aidot metsäsuomalaisen pyynnin piirteet. Metsästyksestä on tullut minulle yllättävän tärkeä harrastus. Koen sen jollakin tavalla kansallisromanttisena lajina. Mies, haulikko ja koirat. Liikumme omalla ajallamme, omalla rytmillämme luonnosta ja metsästyksen jännityksestä nauttien.

Viimeisimpänä villityksenä on pyyntitapana tullut mukaan verkkokalastus. Se on laji, jota en aikaisemmin sulattanut ollenkaan. Raippaluodon mökilläkään meillä ei ollut ensimmäistäkään verkkoa. Rönnskäriin Vaari toi viime keväänä ensimmäisen verkon, jota satunnaisesti kesän mittaan uittelin ilman innostusta. Tänä syksynä sain sitten ensimmäiset siiat ja jopa meritaimenen ja tästäkin lajista on löytynyt aivan uusia piirteitä. Nyt on viikonloppuisin ollut omassa rannassa pari siikaverkkoa ja saaliina pari kolme siikaa kerrallaan. Tällaisena pienimuotoisena… ehkä tästäkin voi käyttää termiä “kansallisromanttisena” lajina, tämäkin muodostaa oman jännittävän lisänsä näihin pyyntimuotoihin.

Tämän artikkelin innoitti kirjoittamaan isänpäivänä käyty puhelinkeskustelu jmt:n kanssa. Siinä löysin itseni perustelemassa verkkokalastuksen jännittävyyttä Juhkulle! Havahduin itsekin huomaamaan nämä muutokset omassa eräilyharrastuksessa. Selkeästi tähän eräilyyn vaikuttaa myös tämä uusi luonnonläheinen asumismuoto. On helppo lähteä omasta rannasta viemään verkkoja tai käydä niitä kokemassa. Toivottavasti ensi syksynä pääsen myös metsästelemään kotimaastossa… ehkä sitten aloitan myös ansametsästyksen!

Lauantaiaamulla lähdimme nuoremman flattiurhon kanssa metsälle. Aamu oli äärettömän kaunis, ehkä jopa lyhyen, mutta ansiottoman metsästäjänurani hienoin metsästyskeli. Pakkasta oli Kurikassa -5 astetta, aurinko nousi pilvettömälle taivaalle ja tuuli pysyi piilossa puoleen päivään saakka. Teeriä näimme paljon. Aamuun kuului konttaamista, hiiviskelyä, teerien tähtäilyä luodikon kiikarin läpi ja taas yksi ohilaukauskin. Saalista emme siis saaneet, mutta hyvää mieltä roppakaupalla. Uskon, että Charliesta tulee hyvä metsästyskaveri kanalinnustukseen. Siinä missä Blackie juoksee pää kolmantena jalkana pääasiana kova vauhti niin Charlie tuntuu työskentelevän tehokkaasti nokka maassa. No odotetaan nyt vielä, että päästään kahdestaan tositoimiin, mutta hyvältä näyttää.

Kotiin päästyä vein verkot vesille ja niistä saimme Jonaksen kanssa sunnuntaiaamulla Drömmenin ensimmäiset siiat. Verkossa oli myös silakkaa ja yksittäinen ahven. Lahnat olivat kuitenkin edelleen pääosassa. Siikaa riitti sunnuntain aterian lisäksi vielä vähän pakkaseenkin, samoin saimme siian mätiä muutaman desin.

Pienen laiturivalun purkutyörupeaman jälkeen sunnuntaipäivään kuului vielä meritaimenen heittokalastusta. Sekin tapahtui ilman toivottua tulosta, mutta tulipa syyskausi avattua silläkin rintamalla.

Äijäviikonloppu päättyi perisuomalaiseen äijäurheiluun eli viimeisen formulakisan jännittämiseen ja maailmanmestaruuden juhlimiseen.