Valmistelu

Käsivarteen pääsy oli jo kauan kiinnostanut minua, koska alueesta on paljon kirjoitettu sekä alan lehdissä että kirjallisuudessa. Ehkä kiinnostus käsivartta kohtaan oli eniten isojen harjusten ansiota. Lopulta haave näytti toteutuvan, kun talvella -98 keskustelimme Jukan kanssa seuraavan kesän reissusta. Jukka oli alustavasti sopinut Tamperelaisen porukan kanssa matkasta käsivarteen ja kysyi olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan. Näyttääkseni harkitsevalta ja vakavalta mieheltä mietin ainakin 0,7 sekuntia ennenkuin vastasin myöntävästi. Mukana tulisi olemaan kaksi Käsivartta ennenkin kanootilla ja vaeltaen kolunnutta perhokalastuskaveria sekä yksi perhokalastukseen innostumassa oleva kaveri. Kuudennen paikan täytti neuvotteluiden jälkeen vielä yksi tamperelainen herrasmies.

Pidimme retkikunnan ensimmäisen yhteisen palaverin toukokuun 5. 1999 Tampereella, jossa suunnittelimme reissua ja katselimme poikien aikaisempien reissujen kuvasatoa. Totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että ensimmäistä tapaamista ja tutustumista helpottaakseen illan isännät, Juhani Salonen ja Pentti Kanerva, olivat harkiten järjestäneet myös perinteisesti illanviettoihin kuuluvaa kilisevää oheismateriaalia. Sen avulla tai siitä huolimatta saimme myös sovittua tarpeelliset päivämäärät ja työnjaon etukäteisvalmisteluihin. Yhteisenä tavoitteenamme oli laskea isolla 12 hengen kumiveneellä Porojärveltä koko matka Markkinaan saakka. Reissuun varattaisiin viikko aikaa. Tavoitteena oli toki myös kalastella etukäteen suunnitelluissa leiripaikoissa. Moottori varattaisiin mukaan suvantopaikkoja helpottamaan. Ilta sujui kokonaisuudessaan hienosti ja uskoin, että tällä porukalla kyllä uskaltaa lähteä viikoksi erämaahan.

Tamperelaisilla näyttää vain olevan omituinen nimivalinta. Tähänkin porukkaan sieltä mahtui kaksi Jussia ja kaksi Penttiä. Tämä kirjoittaminen ei muutenkaan ole helppoa ja sitten joutuu vielä käyttämään ylimääräistä pohdintaa, kun koettaa selkeästi kuvata aina kumpi Jussi tai Pentti on asialla. Nyt joudunkin tekemään seuraavanlaisen jäsentelyn pystyäkseni täten äärettömän tarkasti yksilöimään kunkin pahat ja hyvät teot: Ison-Jussin nimeä tarinassa kantaa vanhaherra Juhani Salonen. Pikku-Jussin, taikkasta kirjoittaessani huonolla tuulella Ruma-Jussin, nimeää kantaa valokuvaustaiteilija Jussi Koivunen. Penaksi kutsumme taiteellisesta vaikutelmasta vastuun kantavaa Pentti Kanervaa. Pentiksi kutsumme porukan ainutta herrasmiestä ja sopeutujaa Pentti Turusta. Ähtärin lahjaa Suomen veneilevälle maailmalle, Jukka Telatietä, kutsumme omaperäisesti Jukaksi. Jutun raapustelijaa ja piruilevaa laulajapoikaa tarinassa edustaa Jari Lehtineva josta löytyy viittauksia omahyväisesti maininnalla minä taikkasta sitten Jari.

31.7.1999

Lähtö mökiltä, Raippaluodosta klo 5.30. Edellisenä iltana saimme vieraita Rovaniemeltä ja unet jäivät todella vähiin.

Ajoin Vaasasta Kaustisille, jonne olimme tehneet treffit Jukan, Pikku-Jussin ja Penan kanssa. Edessä armottoman pikä ajomatka n. 1.000 km. Kemissä saimme kiinni Ison-Jussin ja Pentin, jotka olivat matkassa toisella autolla. Torniossa pysähdyimme Jukan tunteman kauppiaan luokse hakemaan lainalle NMT 450-puhelimen ja Joensuusta tilatut laavun kepit, jotka myöhemmin pystytystaistelun tuoksinassa osoittautuivat aivan vääränlaisiksi. Välipalaksi meille tarjoiltiin olutta ja graavilohella päällystettyjä rieskavoileipiä ja muutenkin erinomaisen hienoa palvelua, josta tässä vielä suuret kiitokset välitettäköön.

Matkalla Torniosta ylöspäin nautimme Jukan kanssa yksikappaletta Lapinkullan sixpackia. Muoniossa pysähdyttiin kumiveneen vuokrauspaikkaan syömään ja otettiin vielä kyytiin 6 kpl pienempää tynnyriä. Kumivene oli viety valmiiksi Kilpisjärvelle helikopterin lähtöpaikkaan. Siellä piti olla myös 8 kpl isompaa tynnyriä valmiina. Ajaessa Ruma-Jussi älysi, että autossa oli neljä rumaa pönttöä edessä ja loput takana.

Saavuimme Jumalan hylkäämään keskuspaikkaan nimeltä Markkina, jonne jätimme Ison-Jussin auton. Fiskarsin Volsu pakattiin entistä täydenpään Ison-Jussin ja Pentin tavaroiden myötä. Armotonta hässäkkää varusteiden kanssa. Hienosteluvaatteet vaihdettiin asiaankuuluviin tuulta ja tuiskua kestäviin erävaatteisiin. Kalaluvat hankittiin kioskilta ja matkaa jatkettiin edelleen ylöspäin kohti Kilpisjärveä.

Jo matkalla oli selvinnyt, että ylhäältä Porojärveltä asti ei kannattanut lähteä laskemaan matalan vesitilanteen vuoksi. Tarkan pohdinnan ja kartan tutkiskelun tuloksena olimme käsivarsikonkareitten Pikku-Jussin ja Penan johdolla tehneet alustavan matkasuunnitelman. Sen mukaisesti oli lähtöpaikaksi valittu Munnikurkkion alapuoli.

Kilpisjärvellä oli kopteri valmiina ja lentäjä vahvisti suunnitelmamme oikeiksi ja viisaiksi. Sitten alkoi ensimmäinen tynnyrirumba. Kaikkien tavaroiden pakkaaminen tynnyreihin näytti aluksi epätoivoiselta tehtävältä, mutta jotenkin koomisen hyörinnän ja ähellyksen jälkeen olivat irtonaiset tavarat suurinpiirtein kadonneet tynnyreitten kätköihin. Ensimmäinen koneellinen hirveällä varustekuormalla sekä Pikku-Jussilla ja Penalla lastattuna lähti matkaan etuvartiona klo 21.30. Loppuretkue yritti odotellessa etsiä kahvipaikkaa, mutta turhaan. Edes hotellilta ei siihen aikaan löytynyt, ainakaan kovin helposti ja nopeasti, kuin kylmää ohrakahvia, jonka kuitenkin yllättäen jätimme nauttimatta. Puolen tunnin odottelu onneksi riitti ja alkoi loppujen tavaroiden ja miesten ahtaminen koneeseen.

Kopterikuski pyöritteli päätään ja ihmetteli turistien varustemäärää. Koneessa oli järkyttävän ahdasta, mutta kun nousimme ylös ja kaira ja tunturit jäivät alapuolellemme, unohtuivat ahtaus ja muutkin murheet. Paljas ja karu maasto rullasi allamme ensikatsomalta hyvinkin yksitoikkoisen näköisenä. Pian silmä rupesi kuitenkin erottamaan maastosta pientä kitukasvuista pensaikkoa, lampareita siellä täällä ja tuntureita silmän kantamattomiin. Vasta näin ylhäältä urbanisoitunut kaupunkilainenkin sai käsityksen kuinka autiota ja karua käsivarren erämaa todella on. Turistien kamerat hyrräsivät ja filmiä kului, kun kukin vuoronperään osoitti jotain uutta ja ihmeellistä näkyä. Hetken lennon jälkeen ilmestyi myös kauniina nauhana kiemurteleva jokiuoma näkyviin ja lähdimme leijailemaan alaspäin. Laskeuduimme joen hiekkaiselle pientareelle etuvartion heiluttaessa tervetulotoivotuksia. Purimme koneen nopeasti ja lähetimme sen paluumatkalle. Viimeiset roottorin läpytykset häipyivät tunturin taakse ja rannalle jäi valtava varustekasa ja kuusi miestä sekä vihdoinkin vapauttava erämaan hiljaisuus.

Kaikki ihmettelivät ja kunnioittivat hetken sitä suurta muutosta minkä kopterin lähtö sai aikaan. Olimme keskellä ei mitään, mieli täynnä suurta seikkailun odotusta. Juuri tätä hetkeä olimme taas odottaneet monta kuukautta. Joki virtasi houkuttevan näköisenä edessämme. Yläjuoksulla oli lupaavan näköinen koskirypäs, joka haarautui kahdeksi uomaksi. Juuri kohdallamme joki rauhoittui vieriväksi virraksi ja alapuolella se leventyi hienoksi rauhalliseksi suvannoksi.

Lumous kesti aikansa, mutta sitten alkoi arkinen aherrus ja leirin rakentaminen. Olimme laskeutuneet Munnikurkkion viimeisten koskien alle ja alustavien suunnitelmien mukaan viipyisimme siinä kaksi yötä leirielämään ja kalastukseen varovasti totutellen. Löysimme kaikille kolmelle teltalle siedettävät paikat ja pääsimme nopeasti rakentamaan leirikeskuksen tärkeintä paikkaa eli nuotiota ja sen ympärystää. Penalla ja Pikku-Jussilla oli laavukangas, josta he näppärästi rakensivat nuotion toiselle puolelle tuulensuojakatoksen. Jari ja Jukka yrittivät epätoivoisesti toiselle puolelle pystyttää Haltin laavua, johon oli Torniosta haettu oikein uudet tehdastekoiset kepitkin, jotka vain piti palauttaa käyttämättöminä sivistyksen pariin. Kepit olivat sinällään varmasti hyvät, mutta ei niitä ollut tarkoitettu tämän laavun pystyttämiseen. Perinteisimpiin puukeppeihin tyydyttyämme laavukin löysi vihdoin oikean, tutun muotonsa.

Tästä alkoi Suuri Taistelu, joka puhuttaa vielä jälkipolviakin. Se oli viikon mittainen hurja taistelu Telatien Jukka vastaan käsivarren märkä vaivaiskoivu. Jukka oli ja on edelleen kuuluisa mies suurista tulistaan. Häneen varmasti sopii venäläisten arvio suomalaisista erämiehistä: “Hullu suomalainen; tekee suuret tulet ja lämmittelee kaukana!” Yleensä Kuusamon retkillämme meiltä kuluu puuta kuutiokaupalla viikon aikana. En ole ehkä täysin puolueeton tuomari tuota taistelua ja sen tulosta arvioimaan, mutta en usko saavani paljonkaan vastaväitteitä, jos sanon että käsivarren märkä vaivaiskoivu sai ylivoimaisen pistevoiton ellei peräti hymyillen suoritettua selätystä. Jukalle annamme kuitenkin arvosanan 10+ siitä peräänantamattomasta ja suurta suomalaista sitkeyttä osoittavasta yrityksestä rakentaa märistä vaivaiskoivuista ja risuista näyttävä rakovalkea. Lisäksi tämän suuren taistelun tuloksena me saimme aina ruoat tehtyä ja mikä tärkeintä ensimmäinen ilta sujui rattoisasti taistelun tuoksinaa seuratessa ja aina kun Jukka oli vähänkään voitolla niin sen seurauksena saimme lämmintä rommivettä.

Ensimmäinen ilta rupesi muutenkin paljastamaan retkueemme jäsenten ominaisuuksia ja omituisuuksia. Koska tulimme lentämiskoneella kairaan ja tulisimme liikkumaan kumiveneellä, olimme varanneet mukaan sanoisinko riittävästi mm. olutta. Ensimmäisenä iltana me muut kuitenkin huomasimme kauhuksemme, että vanhemmat herrat Iso-Jussi ja Pentti eivät olleet varanneet mukaan yhtään jaloa olukkavettä. Ja mikä pahinta, syy oli ilmeisesti ihan periaatteellinen. Saimme tietysti aikaan hirvittävän keskustelun ja väittelyn oluen tarpeellisuudesta eräolosuhteissa. Sille väittelylle ei edes puolueellinen tuomari olisi löytänyt voittajaa. Ensimmäinen ilta päättyi kuitenkin unen voittoon pitkän päivätyön päätteeksi.

1.8.1999

Aamupalaa laittaessamme opimme Jukan kanssa jotain uutta. Olen eräretkillämme totutellut sinnittelemään aamuisin annoksen pikapuuroa. Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut oikeastaan mikään nautinto, mutta sen alassaanti on edesauttanut, että jaksaa kalastella koko päivän myöhäiseen iltapäivään, jolloin yleensä teemme päivän ainoa kunnon ruoan. Nyt Pena ja Pikku-Jussi pääsivät yllättämään ja kouluttamaan meitä niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin aamupuuron teossa maukkaaksi. Heillä oli mukana mustikkakeittojauhetta, jota he ryhtyivät aamulla laittamaan. Katselin heitä epäilevästi syrjäsilmällä ja koetin olla välinpitämättömän näköinen. Takaraivossani kuitenkin oivalsin, että tuota oli oma aamupuuroni kaivannut vuosikausia. Retkivarustelistassani on aina ollut mukana mustikkakeitto. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, että sitä voisi käyttää näinkin. Viimevuosina olen sen sitten “tarpeettomana” jättänyt pois. Tönäisin Jukkaa ja osoitin Rumaa-Jussia ja Penaa. Jukkakin tuijotti heitä ja huomasin hänenkin ymmärtäneen oppineemme jotain uutta. Nöyrytimme mielemme ja anelevasti lähestyimme viisaita retkikumppaneitamme ja hetken maata kuovittuamme saimme heidät jakamaan viisautensa hedelmiä myös meille. Tämän opetuksen vuoksi olin valmis antamaan heille paljon anteeksi. Näin tehtiin aamupuurostakin nautinto, se oli jopa hyvää! Muuten aamupalamme muodostui perinteisesti teestä, kahvista, ruisleivästä, juustosta ja metvurstista.

Näiden opetusten jälkeen ryhdyimme kumiveneen pumppaukseen… tai oikeastaan muut ryhtyivät. Viisi miestä hääri veneen ympärillä asiantuntevan näköisesti. Olin aluksi kovasti muka asialla, mutta huomasin tilaisuuteni tulleen ja hivuttauduin varovasti etäämmälle ja laitoin taisteluvarustuksen päälle ja virittelin kalastusvehkeet kuntoon. Yritin olla huomaamattoman näköinen ja oloinen kun kävelin ylävirtaan kosken alle ja ryhdyin kalastelemaan. Huono omatunto kolkutti koko ajan, kun valuin pikku hiljaa alaspäin lähemmäs muuta porukkaa, jotka vuorottelivat veneen pumppauksessa. Kaloista en saanut minkäänlaista havaintoa ja tullessani veneen kohdalle ymmärsin itsekin, että olisi kai syytä osallistua pumppaustalkoisiin jollakin tavalla. Ehdin nipinnapin mukaan ennenkuin totesimme, että ehkä vene riittäisi kannattamaan kuusi miestä ja varusteet. Jukan mulkaisut osoittivat paheksuvasti, että oma osuuteni oli jäänyt liian vähälle.

Kaikesta huolimatta ryhdyimme porukassa kalastushommiin. Pentti ja Iso-Jussi jäivät leirille ja muut ylitimme kumiveneellä joen, koska tietysti vastarannalla on aina parempi kalastuspaikka! Menimme Jukan kanssa pommittamaan alapuolista suvantoa, jossa näkyi harvakseltaan muutamia tuikkeja. Heitot eivät vain tahtoneet yltää riittävän kauas. Sitkeän yrityksen tuloksena saimme kuitenkin kaksi harjusta mieheen, joista suurin oli ihan komea n. 700 g harjus. Käsivarsikonkarit näkyivät hääräilevän yläjuoksulla. Siellä näytti olevan myös tapahtumia ja päätimme katsastaa tilanteen. Pikku-Jussi ja Pena olivat yläpuolen saaressa ja sinne päästyämme he näyttivät saalistaan; viisi kaunista harjusta, kaikki isompia kuin meidän saamamme. He antoivat kohteliaasti Jukalle ja minulle tilaa ja oli meidän vuoro yrittää. Koetin olla varsin ammattilaisen näköinen ja tein kaikki tarkasti ja harkiten. Jostain käsittämättömästä syystä kalat eivät ymmärtäneet miten hyvä oikein olinkaan. Onneksi harjukset eivät ymmärtäneet myöskään Jukan erinomaisuutta. Annoin kitkerän palautteen pojille, että he olivat tyhjänneet kohdan kaikista kaloista. Pikku-Jussi tuli Jukan ja minun väliin ja heitti yhden lyhyehkön heiton ihan samoille paikoille joita Jukan kanssa pommitimme. Seurasin ivallinen hymy huulilla Pikku-Jussin tarkkaa ilmettä, kun hän tarkkaili perhon etenemistä. Valitettavasti saimme toisen oppitunnin samalle päivälle. Harjukset nimittäin palasivat takaisin heti kun Ruma-Jussi oli asialla. Hän nosti nähtäväksemme taas kauniin harjuksen, vilkaisi meihin päin ja palautti kalan takaisin jokeen. Säilyttääkseni jollakin tavalla uskottavuuteni en uskaltanut enää edes yrittää. Kaksi näytöstyylistä opetusta saman päivän aikana alkaa olemaan jo liikaa kenen tahansa kunnialle…

Palasimme leiriin saaliimme kanssa ja ryhdyimme testaamaan puhelinta ensimmäistä kertaa. Yritimme teputella pitkin kangasta etsien paikka josta NMT 450 voisi saada yhteyden, mutta ilman tulosta. Tolppia yritettiin puhelimeen saada jopa vastarannan vaaran päältä, mutta niin vain kävi, että kotijoukot jäivät vielä ilman viestiä. Tätä teputtelua jatkui joka leiripaikalla ja aina ilman tulosta. Vasta Vähäkurkkion leirin viereinen vaara antoi meille mahdollisuuden kertoa etelään, että hengissä ollaan.

Päivälliseksi saimme parasta harjuskeittoa, jota koskaan olen maistanut. Jukka toimi perkausmestarina ja pääkokkina yhdessä Pentin kanssa. Onneksi olimme mekin Jukan kanssa sentään jotain oppineet aikaisemmilla reissuillamme ja saaneet ankaria oppitunteja, että ruoan ei eräolosuhteissa tarvitse olla pelkkää pussikeittoa. Mukana oli vihanneksia ja riittävästi erilaisia mausteita. Näillä pystyi taikomaan todellisen courme-keiton. Voiko eräelämä olla todella näin kurjaa?

Illalla Pikku-Jussi sai leirin edessä olevasta virrasta vielä kaksi komeaa yli 40 cm harjusta. Ne päätettiin säilyttää pienellä suolauksella seuraavaa leiripaikkaa varten.

2.8.1999

Aamulla alkoi veneen ensimmäinen pakkaus. Jostain syystä mieleen palasi kopterikuskin ihmettely tavaramäärästä, jota oli edelleen hämmästyttävän paljon. Pitkien kokeilujen ja paikkojen vaihtojen jälkeen olimme saaneet tavarat veneeseen ja kullekin vielä istumapaikankin. Pakollisten kuvausten ja lähtölaulujen jälkeen työnnettiin vene ensimmäiselle siirtymätaipaleelle. Pentti ja Iso-Jussi olivat keulassa melontaparina, Pikku-Jussi ja Pena istuivat keskellä ja Jukka ja Jari olivat peräpään vartijoina. Jukka toimi perämoottorin pääkäyttäjänä sekä äänestyksen jälkeen hänestä tehtiin myös veneen kapteeni.

Ensimmäinen laskupäivä oli n. 15 km ja enimmäkseen suvantoa. Matka sujui leppoisasti eteenpäin ja Jari keksi hyvän keinon tienata kurkun kostuketta; jokaiselle uudelle suvannolle kajahti pieni laulunpätkä ja Pentti ja Iso-Jussi palkitsivat sen aina reippaalla ryypyllä. Muutamassa virtapaikassa pääsimme opiskelemaan hieman koskessa melomista. Näissä virtapaikoissa tulee reissun slogan myös tutuksi kaikille: “Keskeltä sisään ja syvään ulkovirtaan, Varo! Pintakivi vasemmalla!”. Retkikunnan melontakokemus kumiveneellä oli sangen heikko. Jari oli kerran laskenut Kitkan oppaan opastuksella, mutta muiden kokemus rajoittui kanootilla melontaan. Jukka oli varsinainen noviisi, koska hän on nähnyt melontaa vain televisiosta. Toisaalta annoimme Jukalle anteeksi, koska muuta venekokemusta kuitenkin oli edes jonkin verran. Sen opimme heti alkumatkasta, että on parempi kaikkien totella kapteenin komentoja. Jo pienessä koskessa huomasi, että kaikkien oli todella melottava ja mieluiten siihen suuntaan kuin kapteeni kulloinkin käski. Jos joku antoi ennenaikojaan periksi ja totesi, että ei me kuitenkaan päästä… niin emme myös varmasti päässeet haluttuun virtaan tai jonkin kiven oikealta puolelta. Kapteenin suusta tuli välillä katkeria kommentteja toisten laiskuudesta ja tottelemattomuudesta. Mielestäni kommentit kohdistuivat lähinnä veneen etupäähän …

Seuraava leiri rakennettiin Nieritalon paikalle Pinniskosken niskalle. Ahkerasta kalastuksesta huolimatta ei lupaavan näköinen kalapaikka antanut mainittavaa isompaa saalista. Joku hullu hauki pyöri rannassa ja pelästytteli meitä.

Tällä leirillä annoimme Pentille ja Isolle-Jussille paljon anteeksi heidän oluttomuuttaan, koska he olivat kuitenkin varanneet mukaan apteekkarin kirkasta, ulkoisesti käytettävää puhdistusainetta. He jopa antoivat meidän muidenkin nauttia sen virkistävästä vaikutuksesta ja varoimme puhumasta puuttuvista oluista enää mitään. Pentti pääsi myös näyttämään kädentaitojaan, kun puhdistusaineelle piti saada välivarasto. Tähän uhrattiin Jukan yllättäen tyhjentynyt vodka-pullo, josta vain valitettavasti oli korkki kadonnut. Pentti ryhtyi sitkeään ja aikaa vaativaan työhön ja vuoleskeli pulloon puusta korkin. Siitä syntyikin varsinainen taidonnäyte. Korkkia kokeiltiin ja testattiin porukalla monta kertaa ja aina Pentti löysi siitä parannettavaa. Lopuksi se kuitenkin oli valmis ja pitävä. Olimme vakuuttuneita, että pullosta ei valuisi kallisarvoista ainetta hukkaan kriittisissäkään koskissa. Pullo ja korkki toimivat hienosti koko matkan ajan. Toivottavasti Pentti on säästänyt sen tulevia matkoja varten.

Laitan tähän myös kuvauksen Tamperelaisia ihmetyttäneestä Jarin tekemästä vispilästä, jota tarvittiin mm. muusin teossa.

Koukku: 3-haarainen vaivaiskoivun (tms.) oksasto (kuva 1)
Runko: Poistetaan huolellisesti kaikki kuori rungon pinnalta. Väri aluksi vaalea. Tummuu käytössä huomattavasti
Pää: Tasataan kaikki päät tasaisiksi. Väri sama kuin rungossa. (kuva 2)

Vispilää käytetään erilaisissa ruoantekotilanteissa, yleensä erilaisten nesteiden ja kiinteämmän materiaalin kuten jauho tms. yhdistämisessä. Oikealla kädellä tartutaan runko-osaan voimakkaalla sormiotteella. Sekoitinosaa liikutellaan voimakkaasti edestakaisin astiassa, johon on asetettu yhdistämistä vaativat aineet. Voimakasta liikuttelua jatketaan kunnes ainesosat ovat kunnolla yhdistyneet. Käyttö muuhun tarkoitukseen on kielletty.

3.8.1999

Aamulla jatkoimme matkaa ja nyt taipaleelle oli tosi paljon pitkiä matalia koskia, jotka vaativat taas ahkeraa melomista ja Jukan armotonta komentelua. Olimme myös muutamia kertoja kiinni, mutta missään vaiheessa ei ollut mitään suurempia ongelmia. Meillä oli kaikilla kahluuvehkeet päällä, joten eikun jokeen nostelemaan ja työntämään niin saimme veneen aina irti. Ainut mistä piti huolehtia oli, että ehti kyytiin mukaan kun vene taas lähti alaspäin.

Saitsikoskeen tullessamme oli parikin miestä perhostelemassa oikealla rannalla. Juuri kun olimme ylemmän kaverin kohdalla hän nosti vavan pystyyn ja iso kala näytti tarttuneen. Meillä tuli todella kiire ettemme ajaneet suoraan hänen siimaansa. Meloimme vastarannalle katsomaan väsytystä, joka kesti yllättävän kauan. Kaveri huuteli väsyttelevänsä elämänsä ensimmäistä lohta eikä halunnut vaarantaa sitä hosumalla. Kala oli kuulemma kiusannut heitä monta päivää. Ilmeisesti koukkaaja oli myös ensikertalainen, mutta pienistä kommelluksista huolimatta pojat koukkasivat lopulta rannalle komean lohen. Jari antoi ammattimaisen varmaksi painoarvioksi 3 kg. Pojat huusivat painoksi punnituksen jälkeen 5 kg! Eihän se Jarin arvio mennyt edes puolta pieleen. Meidän puolellamme jokea oli huomattavissa pientä kateudenpoikasta vastarannan kalamiehiä kohtaan, mutta olihan se kiva edes nähdä kunnon kala. Tähän tarinaan palasin vielä myöhemmin syksyllä, kun veljeni soitti ja kysyi mihin aikaan olimme reissumme tehneet ja maailma osoittautui jälleen kerran pieneksi, koska hänen työkaverinsa Helsingistä oli juuri tuo kalan väsyttäjä. Hän oli kertonut, että joku kumiveneretkue meinasi ajaa hänen siimansa poikki juuri kun ensimmäinen lohi ottaa kiinni. Onneksi emme mokanneet!

Tulimme seuraavaan leiripaikkaan, joka oli Herrasniva (Herrankorva). Se oli hienon näköinen kalapaikka, jossa joki pusertui kapeahkoksi voimakkaaksi virraksi ja taas leveni todella isoksi suvannoksi. Paikka näytti otolliselta sekä harjukselle että lohelle. Teltat pystytettiin jokitörmän yläpuolella olevalle rinteelle.

Pari paikallista Kaaresuvannon poikaa tuli tulistelemaan leirillemme. He olivat lohta soutamassa ja veneessä näytti olevan jo n 1,5 kg taimen, jota yhdessä ihastelimme. He näyttivät myös paikallisten mallia kiehauttaa kahvit ilman suurta nuotiota; risuja kerättiin juuri sen verran, että kahvi kiehahti. Näytti muuten varsin ammattimaiselta toiminnalta. Koetimme udelta heiltä ohjeita myös kalastukseen, mutta eipä sieltä isoja vinkkejä tullut, vain vanha toteamus, että joessahan ne kalat….

Virittelimme innokkaasti myös omat vapamme ja eikun joukolla kalaan. Täällä myös Pentti innostui heittelemään virvelillään vaikka hän useimmiten jäi nauttimaan leirielämän hiljaisuudesta kun me muut rynnistimme kalalle. Myös Iso-jussin kalastus jäi normaalisti vähemmälle kuin meidän neljän innokkaimman, mutta tämän paikka houkutteli meidät kaikki ankaraan yritykseeen. Virran alapää antoi meille joukon hienoja harjuksia. Pikku-Jussi nappasi sen suurimman, mutta vieläkin se kilon raja jäi harmittavan niukasti auki. Penalla meinasi tässä paikassa tehdä kalansaanti tiukkaa. Kokonaisen tunnin hän seisoi virrassa vaihtaen perhoja ja sitkeästi yrittäen, mutta harjukset eivät suhtautuneet yhteistyöhön myönteisesti. Toki on myönnettävä, että Pena herrasmiesmäisesti antoi meidän muiden ensin “tyhjätä” paikan ja pelottaa kalat. Jari yritti myös lohen kalastusta alapuolisesta suvannosta, mutta lienee turha mainita, että yritys ja varsinkin tulos oli kehno.

Illalla alkoi ankara keskustelu ja pohtiminen jäädäänkö tähän leiriin toiseksi yöksi vai lähdetäänkö kohti Isokurkkiota. Asiaa punnittiin monelta kantilta ja päätöskin tehtiin jo moneen kertaan, mutta aina se otettiin uudelleen esiin. Olisiko hämäläisyys iskenyt peliin? Toisaalta paikka houkutti, koska se oli paras tähänastisista paikoista kalojen suhteen. Toisaalta meitä huolestutti Isokurkkion putous ja se miten pitkään meiltä kuluisi aikaa sen ohittamiseen. Keskustelu jäi aika pitkälle Jukan, Penan ja Pikku-Jussin väliseksi. Me muut vetäydyimme keskustelusta, jota voisi hyväsydämisesti kutsua myös paikoitellen väittelyksi. Huomasin Jukan hermojen kiristyvän, kun päätöstä ei saatu aikaan. Ja kun se saatiin aikaan puoleen tai toiseen niin hetken kuluttua keskustelu elpyi uudelleen. Illan viimeinen päätös kuitenkin oli, että lienee varminta jatkaa matkaa…. mutta katsotaan aamulla…

4.8.1999

Keskustelu jatkui aamulla vielä pitkään. Jari päätti käyttää tilaisuuden taas hyväkseen ja kahlasi vielä aamulla suoraan leirin kohdalta jokeen ja aikansa kahlattuaan ja kahluuhousujen ylärajoja uhmaten ylsi juuri ja juuri heittämään virran alapäähän, jossa näytti pyöriskelevän isoja harjuksia pinnassa. Siitä saatiinkin yksi harvoja kalansaanteja jopa videolle asti. Tuloksena komea harjus mutta ei vieläkään sitä kiloista.

Lopulta syntyi myös päätös ja se oli lähtöpäätös pyrkiä saman päivän aikana Isokurkkiolle saakka ja ohikin jos aika riittäisi. Niinpä lähdettiin vähän varovaisin mielin kohti kuuluisaa Isokurkkiota. Lähestyimme koskea varovaisesti ja jokaisen virtapaikan kävimme tutkimassa etukäteen kävellen. Havaitaksemme, että vielä oli edessä suvannonpätkä johon saamme paatin pysähtymään ilman ongelmia. Näillä kävelylenkeillä löytyi myös Jarille tuliaiset kotiinvietäväksi, koska hän oli antanut tytöille lupauksen tuoda käsivarresta kauniit kivet muistoksi. Ovat muuten edelleen kunniapaikalla mökin takan päällä.

Neljännen kävelyretken tuloksena näimme viimeisen virran ennen Isokurkkion putousta. Kävimme aikamoisella kävelylenkillä tutustumassa virtaan ja putoukseen. Koski ja sitä ympäröivät kalliot ja maisemat olivat todella vaikuttava näky. Virta kaartoi ensin vasemmalle ja siellä oli vastassa pystysuora kallioseinä. Sen jälkeen joki kääntyi oikealle ja aukeni pieneksi rauhallisemmaksi suvannoksi ennen valtavaa Isokurkkion putousta, josta kartassa oli laskuohje “hengenvaarallinen, turvatoimet järjestettävä”. Olimme joen oikealla rannalla alaspäin katsottuna. Jos laskisimme virran niin meidän olisi välttämättä päästävä rantaan kallioiden jälkeen. Muuten olisimme putouksessa. Teimme paikanpäällä pitkään tuumailuja ja laskelmia onnistumismahdollisuuksista. Paikka oli kuitenkin tosi pahan näköinen ja ottaen huomioon kokemuksemme koskenlaskusta ja ison kumiveneen käsittelystä niin emme uskaltaneet laskea viimeistä virtaa vaan päätimme kantaa tavarat Isokurkkion yläpuoliseen suvantoon ja laskea veneen köydellä alas. Tilanne oli kuitenkin edelleen hankala, koska meidän olisi pakko päästä joen toiselle puolelle ohittaaksemme Isokurkkion.

Alkoi taas ankara suunnittelu ja laskelmien teko. Pohdimme uskaltaisimmeko lähteä voimakkaan virran poikki moottoria ja meloja käyttäen, mutta porukan enemmistö oli sitä mieltä, että turha ottaa riskiä. Ylhäällä edellisessä suvannossa joku muisteli nähneensä veneen. Siitä kehkeytyi suunnitelma jonka mukaan yritetään saada yksi mies veneellä joen toiselle puolelle vastaanottamaan turvaköyttä, jonka varassa saisimme kumiveneen ja miehet tavaroineen turvallisesti toiselle puolelle.

Jukka ja Pentti ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Jukan tehtävä oli käydä veneellä viemässä Pentti toiselle puolelle ja palauttaa sitten vene takaisin oikealle paikalleen. Kävelyä kaveruksille kertyi n. 4 km. Pistin paheksuen merkille, että Jukka otti oluttölkin mukaan.

Me muut ryhdyimme kantojuhdiksi ja siirsimme tavaramme kantaen n. 200 metriä alaspäin. Jos Jukalle ja Pentille tuli hiki niin helppo ei ollut myöskään meidän tehtävämme. Rannat olivat kivisiä ja louhikkoisia ja kuten ennen jo on tullut mainituksi niin tavaraa; pussia ja purnukkaa, oli vähintään riittävästi. Juuri kun kantourakka oli lopuillaan niin rantaan tuli ruotsalainen retkikunta katselemaan koskea. Olimme hyvin ylpeitä itsestämme, koska muutkin näyttivät toimivan samalla tavalla kuin me. Ylpeytemme oli kuitenkin lyhytaikaista, koska ruotsalaiset lähtivät nopeasti takaisin ylös ja hetken kulutta näimme heidän tulevan kumiveellä jokea alaspäin. Pysähdyimme jännittyneenä seuraamaan heidän edesottamuksiaan, mutta täytyy tunnustaa että oli taas yhden oppitunnin paikka. He laskivat kauniisti toiselle rannalle ilman minkäänlaisia ongelmia. He näyttivät myös mallia miten venettä pystyy pyörittelemään rantakiviä vasten ympäri ja siten etenemään turvallisesti. Me pyyhkäisimme hikeä otsalta ja lähdimme hakemaan uutta kantolastia. Puolustelimme itseämme, että heillä oli paljon pienempi ja helpommin käsiteltävä neljän hengen vene.

Jukka palasi ja Pentti ilmestyi vastarannalle, joten joen ylitys ensimmäisen miehen kohdalta oli onnistunut. Ryhdyimme heittämään köyttä joen yli. Siitä muodostuikin varsin haasteellinen tehtävä. Yritimme sitoa köyden päähän kiviä painoksi ja heittää hienoja pyöritysheittoja mutta emme yltäneet useasta miehen vaihdosta huolimatta toiselle puolelle. Paikalle tuli myös pari paikallista kalamiestä, jotka pienen virnuilun säestyksellä ryhtyivät meitä auttamaan. Heidän mielestään oli kummallista ettemme menneet joen yli tuosta vaan, koska melat ja moottori olivat tallella. He tunsivat joen ilmeisesti paremmin kuin me. Avuliaasti he kuitenkin auttoivat ja yrittivät myös poromiehen tekniikalla saada köyttä yli mutta ei onnistunut. Sitten vasta joku sai oikean älynväläyksen ja heitimme vavalla siiman joen yli, kiinnitimme köyden siimaan ja Pentti veti köyden joen toiselle puolelle. Nerokasta!

Lastasimme tavarat veneeseen ja lapin miehet jäivät vielä köyden päähän varmistamaan ylitystämme. Jukka laittoi moottorin käyntiin ja muut miehet melan varteen ja sujautimme yli. Siinä vaiheessa huomasimme, että varotoimemme olivat olleet hieman ylimitoitettuja, koska vene oli täysin hallittavissa ilman köyttäkin. Vastarannalle päästyämme ja paikallisia vielä nöyrästi kiitettyämme totesimme kuitenkin, että parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan.

Olimme uupuneita päivän ponnisteluista ja päätimme leiriytyä Isokurkkion yläpuolelle ja kantaa veneen ja tavarat vasta huomenna uusilla voimilla. Teltat jouduttiin laittamaan kauas toisistaan, koska soveliaita teltanalustaja ei todellakaan läheltä löytynyt. Muutamien satojen metrien säteeltä kuitenkin kaikille jonkinlainen paikka löytyi. Illan mittaan ilma viilentyi huomattavasti ja voimakas tuuli teki kelin tosi koleaksi. Käsivarren luonto näytti kykynsä nopeista kelin muutoksista. Jukka yritti illalla vielä viimeisiä puolustustaisteluita vaivaiskoivuja vastaan ja Jarin edellisestä leiristä saama lähtöharjus saatiin paistettua. Lämpömittarin elohopea oli laskenut nollan väärälle puolelle kömpiessämme lopulta nukkumaan.

5.8.1999

Aamulla heräilimme kukin aikanamme ja nuoreksipariksi ristimämme Pena ja Ruma-Jussi heräsivät jo klo 12.00! Aamu/päiväpalan jälkeen yritimme vähän kalastella hirvittävässä tuulessa, mutta ilman mainittavia tuloksia. Tutkimme myös itse putousta ja sen ympäristöä. Vesi oli jättänyt kulkureittinsä merkkejä kallioon. Sieltä löytyi useita hiidenkirnuja, jotka olivat muodostuneet vuosisatojen aikana tulvavesien huuhtoessa kallioita. Kosken täytyi olla uskomattoman voimakas kevättulvien aikana. Meidän oli kuitenkin ryhdyttävä taas tuttuun hommaan ja kannoimme veneen ja tavarat n. 100 metriä hankalaa siirtymää pitkin ohi Isokurkkion ja koleasta tuulesta huolimatta pääsi hiki taas hieman yllättämään. Katsellessamme jokiuomaa alaspäin herätti Jukka kysymyksen, että pitäisikö alhaalla näkyvää koskea käydä katsomassa etukäteen. Tulimme kuitenkin kaikki siihen tulokseen, että moiseen varovaisuuteen ei enää ole tarvetta koska pahamaineinen Isokurkkio oli jo takanapäin.

Siispä työnsimme venhon vesille ja lähdimme melomaan alaspäin. Virta oli putouksen jälkeen vielä aikamoisen voimakas ja pääsimme heti kunnolla melan kanssa töihin, saadaksemme veneen pois matalasta joen keskivirtaan. Joki oli putouksen alapuolella todella leveä. Seuraavaa koskea lähestyessämme alkoi joukossamme näkymään kysyviä katseita ja epäuskoisia huudahduksia kuului veneen joka puolelta. Edessä näytti olevan pelottavan voimakkaat kuohut. Olimme kuitenkin jo kovaa vauhtia menossa niitä kohti ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Emme millään pystyisi melomaan venettä enää rantaan. Nopean neuvottelun jälkeen annoimme komennon Jukalle ja ryhdyimme suuntaamaan venettä kohti päävirtaa. Jännitys ja jopa pieni pelko iski meihin kun näimme mihin olimme menossa. Edessä näytti olevan useampi kuohuva köngäs ja päävirta kiersi suurten lohkareiden välissä. Ankarista ponnisteluista huolimatta koski alkoi imeä meitä ensimmäiseen könkääseen liian aikaisin ja näytti että emme millään pääse päävirtaan josta meidän olisi ollut mahdollista päästä eteenpäin. Kosken imu oli liian voimakas ja niin kävi, että ajauduimme koskeen liian aikaisin ja jäimme pohjasta kiinni roikkumaan könkään yläpuolelle.

Saimme pienen hengähdystauon ja aikaa jatkosuunnitelmien tekemiselle. Ensimmäisenä temppuna huomasimme, että urheat sankarimme laskivat suurinta koskeaan ja kellään ei ollut edes kypärää päässään. Niinpä teimme ensimmäiseksi kartan ohjeen mukaan eli “turvatoimet järjestettävä” ja kypärät päähän. Olimme ilmeisesti tutkineet karttaa liian heppoisesti ja keskittyneet vain varsinaisen Isokurkkion ohitukseen. Tarkempi tutkimus osoitti myöhemmin, että koskihan jatkuu vielä satoja metrejä.

Edessämme näytti olevan useampi n. 1-1,5 metrin könkäitä, jotka näyttivät kaikessa kuohuvassa komeudessaan todella pelottavilta. Varsinkin kun roikuimme puoliksi tyhjän päällä ja virta painoi ja kuohui venettämme vasten. Olimme jääneet sellaiseen paikkaan, että vaikka saisimme veneen irti niin virta tulisi ajamaan meidät päin suurta kalliolohkaretta. Yritimme laskeskella etukäteen mahdollisuuksiamme, mutta ne olivat vähissä. Toisena turvatoimena päätimme kiinnittää varusteet kunnolla tulevia törmäyksiä varten ja sidoimme kaikki irtovehkeet jollain kiinni. Ainut mitä emme saaneet sidottua oli kuusi melaa ja kuusi miestä. Osa miehistä kiipesi varovasti kuohujen sekaan ja opittuamme melalla hyödyntämään virran painoa saimme veneen lopulta irti. Hyppäsin viimehetkellä mukaan kyytiin kun lähdimme vauhdilla kohti kalliota. Vene painui könkäässä 45 asteen mutkalle ja tunsin selässäni kovan iskun kun moottori yritti epätoivoisesti seurata veneen liikkeitä ja pysyä perässämme. Seuraavaksi tuli uusi voimakas isku kun törmäsimme kallioon. Saimme veneen pysähtymään kallionreunaan ja tutkimme ja kyselimme toistemme vaurioita. Pahin kolhu tuntui olevan Jarin saama moottorin isku ja sekin ilmeisesti enemmän pelästystä kuin oikeata kipua. Kiittelimme viisauttamme, että olimme sitoneet kaiken kiinni, sillä ilman sitä olisi tavaramäärämme vähentynyt ainakin puolella.

Edessä olisi kuitenkin vielä loput putoukset. Nyt olimme onneksemme kuitenkin ihan päävirran vieressä ja hetken hermoja lepuutettuamme työnsimme veneen uudelleen vesille. Siitä alkoikin reissun hauskin laskuhetki. Saimme veneen pysymään päävirrassa ja putoukset menivät lennokkaasti innostuneiden rodeohuutojen säestyksellä. Nyt osasin jo myös varoa moottorin arvaamattomia hyökkäyksiä kun vene yritti uhmata ilmamassan ja kuorien sille määrää muotoa. Ensimmäisen yllätyksen jälkeen kaikki pystyivät nauttimaan ensimmäistä kertaa kunnon koskenlaskusta. Tällaista olisi saanut olla enemmänkin!

Kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan ja joki muuttui aikalailla matalaksi virraksi. Koskia oli vähän väliä, mutta ne eivät olleet mitään isoja mutta sitäkin hankalampia koska vettä ei tuntunut riittävän missään. Joessa näkyi muutamia kanootinraatoja muistuttamassa kivien arvaamattomuudesta. Vasta Vähäkurkkiota lähestyessämme kävimme tekemässä etukäteistarkastelun, mutta koska olimme jo varsin kokeneita laskijoita totesimme sen helposti selvitettäväksi. Laskimme kosken ihan oikeata reunaa alas ja pääsimme muutamalla irroitusoperaatiolla helposti Vähäkurkkion alapuolelle. Tässä tulisi olemaan viimeinen leirimme.

Vähäkurkkio oli yksi kauneimmista ja parhaista leiripaikoistamme. Siellä oli kunnon tulistelusija ja hyvät paikat kaikille teltoille. Itse koski oli aluksi pitkä ja matala. Leirin kohdalla joki juoksutti vetensä kapeaan uomaan jonka leirin puoleisella rannalla oli korkea kallio, josta näki koko komeuden sekä ylös- että alaspäin. Alhaalla koski rauhoittui todella tyylikkääksi virraksi joka kaartui oikealle. Alavirta oli todellisen lohipaikan näköinen. Valitettavasti meidän kalastuslupamme ei oikeuttanut enää kalastamaan täällä ja mahdolliset kalat saivatkin olla meidän puolestamme rauhassa ihan pientä salakokeilua lukuunottamatta.

Koska emme päässeet kalaan vietimme oikeastaan ensimmäisen pitkän illan kaikki yhdessä leiritulen ääressä ja siitä muodostuikin yksi retkemme hohdokkaimpia hetkiä. Iltapalaksi oli Jari säästänyt pussillisen kuivattuja sieniä, jotka valmistettiin Lätäsenon tapaan sipulisienimuhennokseksi runsaassa voissa paistaen. Nautimme viimeiset juomamme kristillisesti tasaten, muistelimme retkemme vaiheita ja varsinkin päivän hurjia putouksia ja niistä selviytymistä. Suomalaiset eivät myöskään voi viettää tuollaista iltaa ilman kädenvääntökisaa. Voimia miteltiin myöskin leuanvedossa. Iltaan kuului tietysti laulua ja reissun nimikkolaulu, Partisaanivalssi, sai uudet sanat retkemme vaiheita muistellen. Ilta viileni taas kylmäksi ja pureva viima sai meidät kaivamaan viimeisetkin vaatteet yllemme. Kuu ilmestyi esiin ja loi meille suoraan joen suuntaisesti loistaessaan aavemaisen kauniin maiseman. Tuo kaunis näky mielessämme kömmimme kukin telttoihimme viettämään viimeistä yötä tässä upeassa erämaassa.

6.8.1999

Aamulla viimeisen kerran leiri kasaan ja tylsää suvantoa 15 km ja kolme tuntia. Lopulta saavuimme edelleen koleassa kelissä Markkinaan. Jukan autoa lähdettiin Kilpisjärveltä hakemaan Ison-Jussin, Jukan ja Penan voimin. Pentti, Pikku-Jussi ja Jari jäivät Markkinaan pohtimaan paikan autioituneisuutta ja ihmisten vähyyttä sekä nauttimaan herkkuja, kuten tuoretta munkkia ja lettuja lakkahillolla. Autonhakuretkikunnan palattua pakkasimme varusteet autoihin ja väsynyt retkueemme hajosi eri puolille lappia saunomaan ja puhdistusrituaaleihin; Jukka, Pikku-Jussi, Pena ja Jari suuntasivat kohti Leviä ja Iso-Jussi ja Pentti kohti Saariselkää.

Jälkimainingit:

Kumiveneellä alastulo on loistava ja lähes ainut tapa tutustua jokeen yhden viikon aikana. Kalastus jää valitettavasti pakostakin vähemmälle, koska alastulo on jatkuvaa leirin pystytystä ja purkamista sekä tavaroiden pakkaamista. Mutta siltikin se antaa jo viikossa hyvän kokonaiskuvan joesta ja sen kalastusmahdollisuuksista. Seuraavan kerran ehkä löydän sieltä itseni kiinteältä leiriltä josta pääsee tekemään päiväretkiä ympäristöön ja keskittymään kalastukseen. Ehkä silloin menee se harjuksen maaginen kilon raja rikki.

Retkemme jälkeen olen lukenut jälleen kerran K.W Walleniuksen tarinat käsivarresta sekä herra Lidmanin Tuntureita ja Taimenia-kirjan. Vaikka aikaa on kulunut noista tarinoista jo joitakin vuosikymmeniä niin vieläkin sillä seudulla on jokin oma taikansa, josta noissakin kirjoissa kerrotaan. Kalaa joessa on edelleen hyvin. Toki harjukset ovat pienentyneet ja taimenet vähentyneet. Lohi kuitenkin on antanut merkkejä paluustaan kuten kaikki olemme viimevuosina saaneet ainakin lukea. Toivotaan, että meillä kaikilla kalastajilla on järki matkassa kun siellä liikumme. Emme ota niitä alamittaisia harreja ja “tammukoita”. Joki antaa niitä isompiakin… jos on antaakseen. Jos ei tänä vuonna niin ehkäpä ensi vuonna.

Luonto ja sen rajuus ei myöskään ole muuttunut. Keli saattaa vaihtua muutamassa minuutissa kauniista auringonpaisteesta jäätäväksi sateeksi. Viikon aikana ehtii kokea helteen, poudan, vesisateen, räntäsateen ja pakkasen. Luontoa ja sen ovelia temppuja koetella kulkijan sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei voi muuta kuin ihailla ja naurahtaen kiristää huppua tiukemmalle. Sieltä et voi soittaa mihinkään hienoon instanssiin ja esittää katkeria valituksia. Mukaan voi ottaa pienen peilin johon voi katsoa ja valittaa jos tuntuu, että kulkijaa koetellaan nyt liikaa.

Sieltä löytyy oikeata erämaata, ei enää täysin koskematonta ja neitseellistä, mutta kuitenkin sellaista mitä ei, kuten Tuntureita ja taimenia-kirja kuvaa, Saariselältä tai Kuusamosta löydy. Sieltä ei vieläkään tulentekijä löydä keloa. Siellä ei istuta iltaa räiskyvien nuotioiden loisteessa vaan tulet tehdään pieniksi kynsituliksi. Sinne pääsee nykyään ehkä liiankin helposti paikan päälle kopterilla tai vesitasolla, mutta sinne päästyään ja koneen äänen häivyttyä tajuaa olevansa jossakin kaukana mihin ei normaalin sivistyksen ja arjen murheet yllä. Ympärillä on vain karu luonto ja omituinen miesjoukko joiden molempien kanssa on selvittävä seuraavat päivät.

Jari Lehtineva

Oli viimeinen ilta ennen kotiin lähtöä. Herätys olisi aamulla aikainen ja päätimme keskittää viimeiset yrityksemme kotilampareen niska-alueeseen. Takana oli loistava viikko ja mieli rauhallinen kahden komean Taimenen ansiosta. Kaikki tavoitteet ja odotukset oli ylitetty reilusti. Olihan edellinen reissumme kesäkuussa lumisateessa ollut ensimmäinen aivan tyhjä tapaaminen Kuusingin kanssa. Ei edes yhtään mittaharria ollut eksynyt perhoihimme. Emme tosin kaverini Jukan kanssa olleet aikaisemmillakaan Kuusingin reissuillamme liiemmin päässeet suurilla Taimenilla retostelemaan. Kahden kesän uurastus oli tuonut vain yhden kunnon taimenen.

Nyt oli kuitenkin helppo olla myös saaliiseen tyytyväinen. Viikon aikana oli Taimen eksynyt kahdesti samaan Sarvijaakkoon. Taimenet painoivat 2,3 ja 2,8 kg. Molemmilla kerroilla sää oli ollut pilvinen ja sumppuisen harmaa. Suurempi Taimenista tuli samaiselta niskalta johon viimeisen illan ponnistelumme aioimme keskittää.

Katselimme jokea ja seurasimme suvannossa rauhallisesti virtaavaa vettä. Vesi oli ollut koko viikon tosi korkealla, jopa korkeammalla kuin kesäkuun tulva-aikana. Normaalisti vähävetinen niska oli nyt rantoja myöten korkean veden peittämä. Vain yksi kivi jaksoi nousta pinnan päälle aivan vastarannan tuntumassa.

Kalastelimme rauhallisesti niskan parhaat alueet ilman merkkejä kalasta. Vastarannalla oli pari muuta kalastajaa ja he näyttivät saavan ylempää suvannosta pari komeaa harjusta. Me emme olleet saaneet leiriin saakka tämänkään viikon aikana yhtään mitallista harria. Yksi oli tosin päässyt jo mittausvaiheeseen, mutta pyristeli siinä itsensä irti, ja takaisin jokeen.

Samassa havahduimme nähdessämme kalan pyörähtävän kosken niskalla yksinäisen kiven luona, juuri Taimenten nousureitillä. Oliko se tosiaan Taimen? Kala kävi uudelleen näyttämässä selkäänsä hieman ylempänä ja päättelimme sen olevan Taimen. Olimme näkevinämme muitakin kaloja “muljaamassa” nousureitillä – Paanajärveläisten parvi oli todellakin nousemassa lampareeseen.

Aloitimme sitkeän heittelyn vuoron perään erilaisia perhoja kokeillen. Kalat eivät osoittaneet perhoihimme minkäänlaista kiinnostusta, ainakaan mitään näkyvää. Jos pinnan alla tapahtuikin jotain, niin sitä emme pystyneet havaitsemaan. Edellisenä syksynä olimme päässeet seuraamaan myös vedenalaista elämää, kun havaitsimme nousutaimenparven erään alemman kosken niskalla. Silloin oli toinen kaveri puussa antamassa heitoille suuntaohjeita ja toinen pommitti kaloja saamiensa ohjeiden mukaan.

Nyt kalastus tapahtui kuitenkin arvailujen varassa. Taimenet eivät olleet antaneet ensimmäisten näyttäytymisten jälkeen enää mitään merkkejä itsestään. Aikaa oli kulunut jo reilu tunti ja uskomme alkoi hiipua. Jukka antoi lopulta periksi ja sanoi lähtevänsä leiriin pakkaamaan tavaroita ja virittelemään nuotiota.

Itse päätin vielä jatkaa ja vaihdoin vavan kevyempään versioon, jossa oli pintasiima ja perhona harrille hyvin kelpaava Europa 12. Harreja kävi oman rantamme puolella pinnassa ja päätin keskittyä niihin hetkeksi aikaa. Sainkin tartutettua mukavan kokoisen harrin jota väsyttelin rauhassa “naatiskellen”. Sain vedettyä harrin tulvaveden peittämään rantaheinikkoon, jossa se pyristeli itsensä perhosta irti ja siitäkös alkoi valtava kisa. Harri puikkelehti edellä ja kalastajaparka perässä. Siinä kisassa harjus oli valitettavan ylivoimainen ja hetken sinkoilujen jälkeen se molskahti iloisesti takaisin jokeen. Manailin itsekseni ja harmittelin ettemme vieläkään saaneet iltapalaksi harjusta. Toisaalta yritin säilyttää arvokkuuteni, kun tiesin vastarannan kaverien tarkkailevan kommelluksiani.

Toinen harri kävi pinnassa keskemmällä jokea ja päätin yrittää vielä kerran. Kala oli vain kiusallisen kaukana. Kahlasin syvemmälle ja yritin saada perhon lentämään riittävän kauas. Olin tehnyt jo useita yrityksiä ja kuulin vastarannan katsomonkin esittävän toisilleen epäilyjään: “Ei se yllä… Pitäisikö meidän…”. Kahlaus vielä vähän syvemmälle ja siima vielä vähän pidemmälle ja vihdoin perho putosi suhteellisen nätisti pari metriä tuikin yläpuolelle ja kun perho lipui kalan kohdalle, kävi pinnassa pyörähdys. Sain kalan tarttumaan vastaiskulla ja ryhdyin imemään siimaa käsin sisään. Kala tuli helposti muutaman metrin matkan ja pysähtyi sitten kiven taakse. Pelkäsin siiman hankautuvan rosoista kiveä vasten poikki. Kelasin kädestä löysät siimat rullalle turvaan ja nostin varovasti vapaa ja kiristin siimaa. Kala ei hievahtanutkaan. Se pysyi paikallaan kuin tukki. Ensimmäisen kerran epäily heräsi; onko se sittenkään harri. Huusin epäilykseni vastarannan katselijoille ja kiristin siimaa edelleen ja silloin kalaa vietiin. Se syöksyi hirvittävällä vauhdilla alas kosken niskalle ja sieltä kolmisenkymmentä metriä takaisin ylöspäin ja siellä korkealle ilmaan. Kala oli iso Taimen. Vastarannan miehet vastasivat epäilykseeni: “On se harri, Taimen on tuolla” ja näyttivät ylös hyppäävää Paanajärveläistä. Miesten erehdyksen ymmärsi, koska vapa ja siima näyttivät alaspäin ja kala oli jo yläpuolellani. Siimassa oli pitkä lenkki. Jalat saivat taas tutun vapinailmiön.

Otin tutisevia, varovaisia taka-askeleita ja yritin saada lenkillä olevaa siimaa kelattua sisään. Virran paine onneksi piti sen suhteellisen kireällä. Sillä hetkellä tajusin, että perhona on edelleen huolimattomasti siimaan sitaistu europa 12 ja monella solmulla oleva 0.20 perukkeena. Jalkojen vapina paheni edelleen. Sain siiman kelattua sisään ja kunnon tuntuman kalaan. Jarrun löysäsin lähes nollalukemiin ohuen, solmulla olevan perukkeen vuoksi. Kala teki pitkiä syöksyjä välillä alas ja taas uudestaan ylös, ja aina syöksyn jälkeen se hyppäsi korkealle ilmaan.

Olin väsyttänyt kalaa jo pitkään ja saanut kannustavia kommentteja vastarannalta. Kala tuli nyt ensimmäistä kertaa niin lähelle, että otin jo koukun selästä. Taimen ei kuitenkaan ollut vielä valmis antautumaan. Jarru pärisi taas pitkään ennenkuin kala pyörähti tuttuun tapaansa pinnassa syöksyn jälkeen.

Tajusin, että koukkaus tulisi olemaan ilman apua todella vaikeata, koska en uskaltanut kiristää jarrua yhtään ja kalaa olisi vaikea saada pysymään koukkausetäisyydellä riittävän pitkään. Toivoin, että ääneni kuuluisi leirillemme ja ryhdyin huutamaan Jukkaa apuun. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Iltaisin pystyi kuitenkin helposti seuraamaan niskan tapahtumia vastarannalta kuuluvien äänien perusteella. Siksi pyysin vastarannan katselijoita huutamaan kaveriani apuun. Miehet ryhtyivät toiselta puolelta tekemään työtä käskettynä. Alkoi mahtava vihellys- ja huutokonsertti, jonka seurauksena Jukka teputti hetken kuluttua rantaan kumisaappaissa. Pienen neuvottelun jälkeen saappaat ja housut jäivät rannalle ja Jukka hyppäsi lähes ilkosillaan kylmään jokeen. Vastarannan miehet totesivat Jukalle, että nyt tiedät mitä yhteistä on närhellä ja perhokalastajalla.

Taimenta ei kuitenkaan kiinnostanut närhen pienet siniset munat, vaan se osoitti jo väsymisen merkkejä ja tuli ensimmäisen kerran koukkausetäisyydelle. Juuri ratkaisevalla hetkellä Taimen pyörähti nurinpäin ja koukku vain raapaisi kalan kylkeä. Siima jäi koukun mutkaan ja Taimen syöksyi rantaheinikkoa pyyhkien alaspäin. Ystävyys oli katkolla! Sydän pomppasi vielä ylemmäs kurkkuun ja olin varma, että menetimme kalan. Väsyttäjän ja koukkaajan välinen keskustelu oli täysin painokelvotonta. Onneksi Jukka sai kuitenkin koukun ja siiman erilleen ilman siiman katkeamista. Kala oli uinut takaisin keskemmälle jokea. Sen syöksyt jäivät jo lyhyiksi ja toisessa koukkauksessa ei kalalla ollut enää mahdollisuuksia. Ystävyys oli pelastettu. Rannalle nousi kosteahko koukkaaja ja komea nousutaimen: 3,3 kg, 66 cm. Ensimmäinen pintaperhotaimenemme Kuusingilta.

Kävelimme leirille ja laitoimme kaikki valmiiksi aamun aikaista lähtöä varten. Istuimme nuotiolla ja pohdimme viikon ja illan tapahtumia. Olimme sinä iltana saaneet taas uskomuksillemme vahvistusta sekä oppineet myös paljon uutta Kuusingin Taimenista. Opetus No 1: Jos näet parven nousevan, älä anna periksi. Opetus No 2: Kalan tuikista ei aina voi päätellä onko se harri vai Taimen. Opetus No 3: Vaikka Kuusinkiin nouseva Taimen ei syö joessa ollessaan, niin se ottaa kuitenkin pintaperhoon. Opetus No 4: Nouseva Taimen käy “muljaamassa” pinnassa antaen näin merkkejä itsestään.

Kävelin vielä alkuyön hämärissä joen rantaan. Istuskelin rannalla ja katselin niskaa josta vesi etsiytyy koskeen ja ottaa sieltä vauhtia jaksaakseen virrata taas seuraavan suvannon läpi. Joki oli kaunis ja tiesin, että tulisin muistamaan tämäniltaisen näytelmän pitkään. Esitin Kuusingille kolme syvää, nöyrää kiitosta. Viimeisin kiitoksista tuli syvimmältä sydämestä.

Jari Lehtineva

Reseptit:

Sarvijaakko
koukku: kaksihaara No 6 (Mustad 3582)
hela: helmiäisflashabou (vahvistettu lakalla)
pyrstö: keskellä nippu kotimaista oravaa ja kaksi
grizzle-kukon häkilän ruotoa sidottuna haralleen
kierre: keltainen silkki ja soikea ohut kulta vierekkäin
runko: ruskea ja keltainen polypropyleeni sekoitettuna
häkilä: ruskea kukko
siipi: nippu kotimaista oravaa
pää: musta

Alkuperäinen perho on esitelty Urheilukalastuslehden numerossa 5/94. Siinä pyrstönä ja siipenä käytetty rämemajavaa, runkona jäniksen karvaa. Flashabou-hela kannattaa todella lakata tai vahvistaa pikaliimalla, muuten se lähtee helposti irti.

Europa 12
koukku: pintaperhokoukku No 10
Pyrstö: fasaanin pyrstösulan siikasia
runko: fasaanin pyrstösulan siikasia kierrettynä
siipi: naarassorsan rintahöyhen 2 kpl päällekkäin sidottuna
vaakatasoon “ryppyyn” rungon päälle
häkilä: ruskea kukko

Tämä ruotsalaisperho on kuvattu mm. Suomen Kalastavimmat Perhot-kirjassa.
Se on kelvannut tähän saakka kirjolle ja harjukselle erinomaisena vesiperhosjäljitelmänä. Nyt listaan voi lisätä myös Kuusingin Taimenen.

Päiväkirjamerkinnät:

9.9.1995
Olimme perheitten kanssa yhteisellä kävelyretkellä. Keli oli kuulas ja aurinkoinen. Suomen syksyä parhaimmillaan. Kävelimme kosken niskalle ja kävimme “tarkkailupuusta” katsomassa niskalle ja havaitsimme 7 taimenta yhtäaikaa näkyvissä. Tulkitsimme 5 kalan parven nousutaimeniksi ja 2 tummenpaa asukeiksi. Koko porukan yhteinen kävelyretki keskeytyi Maran ja Jarin osalta välittömästi ja eikun vapoja hakemaan. Toinen oli vuorotellen puussa antamassa ohjeita ja selostamassa taimenten liikkeitä kuin urheiluselostaja. Ensimmäisen perhoa seurasi kolme kalaa ja selostaja meinasi tippua tohkeissaan puusta. Kalat eivät kuitenkaan innostuneet perhosta riittävästi. Tämän jälkeen ei mitään vaikutusta muilla kuin Pintabomberilla, jonka alla kalat kävivät pyörimässä, mutta eivät kuitenkaan sitäkään hyväksyneet. Kalat eivät pelänneet kahlaamisen ääntä tai muitakaan ääniä. Kahlaajasta aiheutuneet aallot kuitenkin pelottivat kalat hetkeksi pois, mutta nopeasti ne tulivat takaisin. Oli erinomaisen opettavaista seurata kalojen reagointia eri perhoihin ja kalastajien liikkeisiin. Vielä aamulla olimme näkevinämme kaloista häivähdyksiä, mutta eivät ne nytkään innostuneet perhoistamme. Hieno kokemus!

10.7.1996
Yläjuoksulla, keli harmaa ja välillä pientä sadetta. Jari sai yläjuoksulta puronsuusta klo 14.30 tartutettua 2,3 kg:n taimenen ruskeaan sarvijaakkoon. Armotonta vapinaa jaloissa, kun kunnon kala pitkästä aikaa kiinni. Jukka huutamalla koukkaamaan. Todistajana mies Lohjalta, joka poikansa kanssa tavattiin viikon aikana usein joella. Illallisena sisäfilepihviä ja valvosipuliperunoita. Iltapalana loimutettua taimenta valkoviinin kera.

13.7.1996
Päiväreissu yläjuoksulle. Keli taas pilvinen ja harmaa, välillä sadetta. Jari aloitti kotilampareen niskalta. Kolmannella lyhyellä rullauksella siiman ulosottovaiheessa 2,8 kg:n taimen kiinni ja taas Sarvijaakkoon. Kellon viisarit osoittivat 12.00. Kala kävi niskalla hyppäämässä. Nopea jarrun kiristys ettei Taimen mene koskeen. Sen jälkeen kala veti kerran kunnolla ylävirtaan, mutta väsyi nopeasti ja saalis saatiin koukattua. Vastarannalla kaksi neuvonantajaa “tuhannen päissään”. Jaloissa taas vapinaa kalan tarttuessa, mutta huomattavasti vähemmän kuin edelliskerralla. Tottuukohan tähän?

Kokemuksia vuosilta 1988-1993

Oulangalta Kitkalle
Kitkajoki on erinomainen paikka harjoittaa sekä perhokalastusta että melomista. Keskityn tässä pelkästään Kitkajoen alajuoksuun, koska sitä osuutta ei lehdissä juurikaan ole käsitelty. Toinen looginen syy on se etten tunne yläjuoksua kovinkaan hyvin. Tutustumme alueeseen poukkoillen välillä Kitkan/Oulangan haara-Ylikova. Käyttäessäni tekstissä “oikea ja vasen”-ohjeita, niin katsomme jokea aina alhaalta ylöspäin.

Joen alajuoksun saavuttaa suhteellisen helposti niin kanootilla kuin myös patikoiden. Mikäli päätyy kanoottiin se kannattaa laskea vesille joko Jäkälämutkasta, joka on pari kilometriä Kitkajokisuusta Oulankaa ylöspäin, tai sitten on mahdollista kantaa kanootti rajavyöhykkeeltä rantaan.

Jäkälämutkaan löytää ajamalla Käylän kautta Kiutakönkään ohi ja jatkaen siitä edelleen kohti Liikasenvaaraa, jota ennen kääntyy tienhaara oikealle kohti Jäkälämutkaa. Jäkälämutkassa on erittäin hieno hiekkaranta ja auton pystyy ajamaan ihan rantaviivaan saakka jolloin veneen lastaus ja purku helpottuu.

Rajavyöhykkeelle, Oulangan eteläpuolelle, pääsee ajamaa Vuotungin kylän kautta metsäautoteitä pitkin. Mikäli päätyy kantamaan kanootin rajavyöhykkeeltä, niin takaisintullessa on syytä jättää voimia varastoon sillä ylämäki on kova vaikka matkaa ei ole kuin muutama sata metriä. Olemme kokeilleet molempia vaihtoehtoja ja suosittelen Jäkälämutkaa.

Suosittu tapa tutustua Kitkan alajuoksuun on myös patikointi, jolloin kannattaa suunnistaa rajavyöhykkeelle Oulankajoen etelärantaan ja lähteä taivaltamaan siitä Kitkan etelärantaa ylöspäin. Kanoottia voi kuitenkin suositella myös sen vuoksi, että Kitka on erittäin kirkasvetinen ja hiekkapohjainen, jolloin nousevan taimenparven tai asukkitaimenen ja mikseipä harjusparvenkin voi nähdä kanootilla liikuttaessa. Yleensä taimen ei pelkää venettä ennenkuin sen varjo osuu kalaan.

Alajuoksun parhaat ottipaikat saavuttaa Vuotungin kautta myös uutta metsäautotietä pitkin jolloin pääsee laskeutumaan noin kilometrin kävelyllä suoraan Välikarille. Jäljempänä olevat ottipaikkojen nimet on otettu suoraan paikallisten kielenkäytöstä, virallisilla kartoilla kaikkia niitä ei (vielä) näy.

Ottipaikkoja

Oulangan ja Kitkan haara
Ensimmäinen ottipaikka on heti Oulangan ja Kitkan haarassa. Kitka laskeutuu rauhallisena virtana Oulankaan ja muodostaa kaloja houkuttelevan syvän pyörteen, joka Oulankaan tullessaan rauhoittuu Oulangan matalaan virtaan. Toisaalta koko matka Kitkanjokisuusta Oulankaa rajavyöhykkeelle on suosittua ja kalaisaa aluetta. Siitähän ne parvet nousevat. Paikalliset asukkaat ovat keskittyneet paljon tähän alueeseen sen jälkeen kun moottorin käyttö Kitkalla kiellettiin.

Kitka nousee aluksi varsin rauhallisena, varsinaisena erämaajokena, ylöspäin ja mainittavia ottipaikkoja en pysty nimeämään ennen Korvenheimon mutkaa. Toki kalaa olen kuullut ja jopa nähnyt saatavan myös alapuoliselta osalta. Eli varsinkin jos liikut kanootilla niin vieheet eikun perään. Kalojen nousureitti on hyvin sama kuin olisi kanootillakin tehtävä nousu. Taimen etsii aina mahdollisimman helpon reitin ylöspäin.

Korvenheimon mutka
Mutkaan tultaessa joki kaartaa ensin hieman vasemmalle jota kautta kulkee virran pääuoma. Kalat nousevat kuitenkin noin keskijokea. Vasemmalle kädelle jää voimakas akanvirta ja syvänne jossa olen nähnyt monta asukkia.

Korvenheimon mielenkiintoisin ottipaikka on kuitenkin heti mutkan jälkeen ennenkuin suora alkaa. Vesi madaltuu mukavasti ja hiekkapohja edesauttaa kalojen löytymistä. Olemme “ajaneet pahki” useaan parveen heti matalikolla keskellä jokea. Jostain syystä kalat tuntuvat ainakin joksikin aikaa jäävän Korvenheimon mutkan matalikkoon odottelemaan ennen ylöspäin lähtöään.

Mutkasta löytyy myös harjusta.

Kivilleajomutka (itse keksitty nimi)
Taimen jatkaa nousuaan seuraavan suoran ylöpäin ja aina joku jää sen jälkeen seuraavaan mutkaan, jonka olemme nimenneet kovan kokemuksen opettamana kivilleajomutkaksi, silloin kun sai käyttää vielä moottoria. Kala jää oleilemaan joko mutkan oikeanpuoleisesta nurkasta nousevaan rinteeseen, jossa se on nähtävissä tai sitten mutkan yläpuoliseen niskaan, joka on erittäin syvä. Niskalle jäävä kala näyttäytyy usein pinnassa illan hämärinä tunteina. Niskalle ei pääse kahlaamaan, mutta rannalta rullaus riittää hyvin.

Sisämutkaan jäävässä matalikossa on paljon harjusta. Matalikkoa pitkin pääsee kahlaamaan melkein keskelle jokea, mikäli tarvetta on ja on varma ettei samalla pelästytä mahdollista asukkia.

Harrisuora (itse keksitty nimi)
Matkalla ylöspäin on seuraavana suhteellisen pitkä suora, josta olemme löytäneet usein kookkaan harjusparven. Suora on hiekkapohjainen ja sen kalaisuus on helposti tarkastettavissa jos liikkuu veneellä tai kanootilla. Toinen vain keulaan tarkkailemaan pohjaa. Tältä suoralta olemme onnistuneet pettämään Kitkalta saamamme suurimmat harjukset. Alue on hankala kalastaa ilman venettä tai kanoottia, koska joki on suhteellisen leveä ja vettä on kuitenkin niin paljon, että kahlaaminen ei oikein onnistu.

Humalamutka (itse keksitty, paikallistenkin jo käyttämä nimi)
Seuraava varsinainen pysähdyspaikka on Humalamutka, joka sekin on saanut nimensä kovan kokemuksen opettamana. Humalamutka on erittäin syvä ja siellä on aina taimenta. Kalat jäävät mutkaan odottelemaan ennen nousun jatkamistaan ja joku onnekas jää myös aina asustelemaan mutkaan. Asukki saattaa liikkua mutkasta ylöspäin joen oikeata reunaa, joka on suhteellisen matala ja pohja osittain vesikasvillisuuden peittämä. Mutkan pääsee matalalla vedellä kalastamaan ylhäältä päin kahlaamalla tai sitten rannalta rullaamalla.

Humalamutkassa olen nähnyt useampia hienoja taimenia. Kalat saattavat jäädä pyörimään mutkaan myös siksi etteivät osaa päättää lähteäkö nousemaan syvempää vasemmanpuoleista virtaa vai uskaltaako mennä matalikon yli. Olemme nähneet parven yrittävän nousua matalikon yli ja toisaalta parvia, jotka ovat kiertäneet syvännetttä pitkin.

Ahvenperä
Ahvenperäksi nimitetään Humalamutkaa seuraavaa niemenkärkeä, jossa on myös alhaaltapäin tultaessa ensimmäinen metsähallituksen laavu. Matalikolla Ahvenperän ja Humalamutkan välissä on myös asukkitaimenen paikka. Niemen kärjestä, tiheän matalan pusikon läpi tiensä raivattuaan, pääsee mukavasti kalastamaan matalikon yläosaa ja kapean virran jota pitkin kalat nousevat.

Ylöspäin lähdettäessa joutuvat patikoijat puskemaan läpi tiheän pusikon, josta voi sattumalta löytää jopa polun tapaista. Paikan voi ohittaa myös vasemmalta kiertämällä, mutta ei läpimenokaan mahdotonta ole, varsinkin kun matkaa ei ole kuin parisataa metriä. Korkealla vedellä on pakko kiertää vasemmalla oleva lampare. Matalammalla vedellä pääsee kapeikon yli kahlaamalla mikäli mukana on perhokalastajan pitkävartiset haisaappaat.

Ahvenvirta
Ahvenperän yläpuolella on pari matalaa saarta, joiden oikealta puolelta kulkee päävirta. Saarten ala- ja yläpuolella ja samoin itse virrassa on mielenkiintoisia monttuja jossa myös taimen varmasti levähtää, sillä virta on erittäin voimakas. Se on myös virta, jossa melojien voimat joutuvat ensimmäisen kerran koetukselle. Paikka on erittäin vähän kalastettu ja kuitenkin on varmaa, että kaikki taimenet nousevat sitä kautta. Virta on myös riittävän kapea, että sen voi kalastaa koko leveydeltään.

Saarten vasemmalla puolella on “pomminvarma” harjuspaikka. Harjusten ottipaikat alkavat saarten yläpuolelta ja jatkuvat koko matkan Ahvenperän suvantoon saakka. Saarille pääsee kahlaamaan viistosti vasemmalta ylhäältä alaspäin pitkin niskaa.

Kaijan kivet
Kaijan kivet muodostuvat suhteellisen voimakkaasta virrasta, jossa keskellä jokea on kaksi näkyvää kiveä. Kalan mahdollisia asentopaikkoja on koko virran matkalla. Tästä ylöspäin alkaa myös maastosta löytymään kuluneita polkuja osoittamassa ottipaikkoja. Kaijankivillä on usein myös jo päivystäviä kalamiehiä. Mitään ruuhkaa ja jonotusta ei kuitenkaan vielä tarvitse pelätä. Virran jälkeen joki kääntyy vasemmalle ja tullaan erittäin voimakkaaseen pyörteeseen. Paikassa on havaittu myös asukkien viihtyvän.

Välikari
Välikari on ehkä kalastetuin alue Kitkan alajuoksulla. Osaltaan sen vuoksi, että se on helposti saavutettavissa ja osittain sen vuoksi, että siinä on kalaa. Välikaria edeltää lyhyt suora, joka sekin on koko matkaltaan erittäin hyvää ottipaikkaa. Suoran yläpäässä on vedenalainen “kummituskivi”, joka epäsäännöllisin välein saa voimakkaan, äänekkään pyörteen aikaan. Kummituskiven yläpuolelta alkaa varsinainen Välikari. Pohjassa on suuria kiviä ja joki madaltuu keskimäärin metrin syvyiseksi. Pääuoma menee joen oikealta puolelta ja sieltä joki on myös syvempi.

Välikarista löytyy aina asukki! Asukki/asukit oleilee arkaillessaan kummituskiven ympärillä, josta se tilanteen (kalastajien) rauhoittuessa varovasti nousee kivi kiveltä ylöspäin kunnes päätyy “kotikivensä” yläpuolelle varovaisen kalastajan tarkkailtavaksi ja yritettäväksi. Hämärässä kala aloittaa varsinaisen mesoamisen ja pelästyttää kalastajaparat äänekkäillä hypyillään. Joen rannalle on koivuun rakennettu tarkkailupiste, josta on upeata seurata kalan liikkeitä. Välikarin asukkia on erittäin vaikea saada siimanpäähän, mutta aina joku onnistuu. Asukin saaminen helpottuu mitä pidemmälle elokuuta mennään. Paikka ei kuitenkaan ole kauaa tyhjänä vaan uusi asukki ilmestyy nopeasti paikalla. Olen päässyt tarkkailupisteestä seuraamaan upeita näytelmiä kotikiven ympärillä.

Sepon mutkat
Seuraavat mielenkiintoiset mutkat ovat Sepon mutkat, josta myös useita taimenia olen nähnyt saatavan. Joki on suhteellisen syvä ja voimakasvirtainen. Mutkista löytyy kuitenkin mukavia monttuja, virranreunoja ja peilejä, joista taimenta kannattaa yrittää.

Lohisuora
Pentin mutkien yläpuolelta alkaa Lohisuora. Suoran alapäässä on voimakas pyörre, jossa kala myös viihtyy. Joen oikealla puolella on joen päälle kallistuneena iso mänty. Tämän männyn varjossa on usein taimen. Ellei taimenta näy niin paikan on vallannut ainakin harjus.

Suoralla voi kanootilla liikkujat mainiosti harjoittaa Tenonsoutua. Virta on rittävän voimakas ja koko suora hyvää mahdollista ottipaikkaa, joten koko suora kannattaa kalastaa tarkasti.

Lohisuoran alapäässä eteläpuolella on Metsähallituksen laavu. Pohjoispuolella suoran yläpäässä on todella hienolla paikalla laavu ollut tulossa jo monta vuotta. Nyt se saattaa olla jo valmiskin.

Lohisuorasta ylöspäin mentäessä on useita hienoja nimeämättömiä mutkia, suoria ja virtoja, jotka kaikki ovat kalan mahdollisia ottipaikkoja.

Talvitien mutka
Talvitien mutkassa on myös virallinen metsähallituksen laavu. Suoraan laavun alapuolella on joessa syvänne ennenkuin se vesi liukuu nieluun ja lähtee kaartamaan alaspäin vasemmalle. Tässä montussa on todistettavasti myös taimenen oleskelupaikka.

Ylikova
Ylikovan halusin ottaa tähän mukaan siksi, että se on yksi hienoimpia perhostelupaikkoja, joita Kitkalta löytyy. Tilaa on riittävästi, kahlaamaan pääsee riittävästi ja kalaakin on vielä riittävästi. Ylikova on myös ensimmäinen mahdollinen ylityspaikka patikkamiehelle. Alhaaltapäin vaeltajan kannattaakin siirtyä joen pohjoispuolelle päästäkseen kalastamaan parhaat paikat. Myös ylöspäin mentäessä kannattaa pysyä joen pohjoispuolella.

Alhaalta tullessa on ensimmäisenä hieno harjusmonttu. Kaksi virtaa yhtyy alimman saaren jälkeen ja niiden yhtymäkohdassa pohjoispuolella on upea monttu, jossa on usein myös isoa harjusta.

Varsinainen perhostelupaikka löytyy siirryttäessa n. 100 metriä ylöspäin. Joki kaartaa hieman oikealle ja muodostaa oivallisen virran. Päävirta menee joen vasemmalla reunalla ja se on koko matkan mahdollista ottipaikkaa aina kapeaan vasemmanpuoleiseen niskaan saakka. Oikealla puolella joki laskeutuu useaa kapeaa virtaa pitkin. Ennen niitä joessa on useita vähän kalastettuja monttuja, joista varmasti löytyy myös taimenta.

Mitä jäi välistä
Välistä jäi varmasti monta hyvää ottipaikkaa, joissa myös asentokalat viihtyvät. En vain ole ehtinyt saamaan riittävästi kokemusta, että pystyisin ne kaikki nimeämään. Lieneekö toisaalta tarvettakaan. Jääköön kunkin Kitkan alajuoksusta innostuvan oman löytämisen riemun varaan ne loput tässä mainitsemattomat paikat.

Perhoista

Perhoista pystyn todistettavasti nimeämään vain muutaman. Yleisesti voidaan sanoa, että Kitkan taimenelle kelpaa ennemminkin tummaa, harvasiipistä lohiperhoa muistuttava perho, kuin omille vesillemme soveltuvat streamer taimenperhot. Suomen kalastavimmat perhot-kirjasta löytyy jopa oma kappaleensa Kuusamon taimenille. Niistä ovat toimineet ainakin Säämäsen Valtti sekä Kitka Special. Tätä kirjaa voinkin suositella parhaana tietolähteenä Kitkan perhoille.

Harjuksille tuntuu kelpaavan eri vuosina eri perhot. Joskus on ollut valttia vihreärunkoinen, vaaleasiipinen uppoperho, joskus Zulu. Red Tag kelpaa aina. Myös Kitka Special pienempikoukkuisena on osoittautunut hyväksi.

Kitkasta kuvaamani osat ovat perhokalastajan kannalta suhteellisen vaikeita kalastaa, Ylikovaa lukuunottamatta. Puusto on lähellä rantaa ja kahlaaminen suhteellisen hankalaa kovan virran ja veden syvyyden vuoksi. Silti perhostelu toki onnistuu mikäli rullaus on hyvin hanskassa.

Kitkan taimenen keskikoko lienee n. 3-4 kg luokkaa. Suurimmat yksilöt ovat joka vuosi n. 8-9 kg, joita saadaan useita. Varusteet on syytä varata olosuhteisiin ja kaloihin sopiviksi.

Mikäli moraali ja periaatteet sallivat niin mukaan kannattaisi ehkä raahata koneonki eli normaalit heittokalastusvälineet. Vaaput ovat kova sana Kitkalla. S-vaappu on paikallisen Seppo Kilpivaaran tekemä tuote, joka on ollut erittäin saalistava Kitkalla. Ensimmäisten vihjeiden joukossa joita saimme v. 1988 vilahtivat myös sellaiset nimet kuin LGH, Rapala ja Nilsmaster, väreinä keltavihreät, hailakan vihreät ja esim. vaalean sininen/hopea.

Jari Lehtineva