Huomenna menen aikuiselämäni kolmannelle metsästysreissulle. 
Tämä Pimiä hankittiin meille kesäkuussa perhekoiraksi. Meitä varoiteltiin rodun vilkkaasta ja vaativasta luonteesta ja niinpä päätimme käyttää sitä Nome (=> Harrastusmuodot => NOME) koulutuksessa, että koiran energia suuntautuisi johonkin muuhun kuin huonekaluihin. Siellä näin kuinka koira nauttii saadessaan tehdä sitä mitä varten se on tehty! Jotenkin siitä se lähti; ensin rinnakkais aseenkantolupa Vaarin Leijonaan ja sitten metsästäjän tutkinnon suoritus syksyllä. Pari kertaa ehdin käydä lintujahdissa, mutta kuten arvata saattaa niin ilman tulosta. Eli en ole vielä koskaan ampunut yhtäkään riistalaukausta.
Tähän saakka olen ristinyt käteni, että isältäni tarttui vain tuo kalastusgeeni, mutta lienee tämä metsästysgeenikin jossain uinunut. Ei se muuten näin voimakkaana voi yhtäkkiä pompahtaa esiin 44 vuoden iässä. Ehkä tämä on hyvä ikä löytää tuo geeni. Nyt sen metsästyksen harrastamiseen voi olla paremmat edellytykset olemassa. Lisäksi olen tuumannut, että perhokalastuskauden jälkeen metsästys jatkaa mukavasti erämaassaolo- ja tulilla istumisaikaa syyskuusta pitkälle syksyyn ja jopa talveen.
Oman aseen hankin syksyllä sukulaismieheltä. Ase on vanha Valmet 212 päällekkäispiippuinen haulikko. Se on kuulemma ollut serkullanikin jossakin vaiheessa. Nyt se pysynee loppuun saakka tiukasti suvun hallussa. Timo sanoi joskus, että aseita on mukava ostaa, mutta hän ei ymmärrä miksi niitä pitäisi myydä. Taidan pitää tuosta kiinni.
