Luulin olleeni nokkela, kun hain netistä tuota Mumman Kaijalle lähettämää runoa. Löysin sellaisen ja kopioin sen “oikeana” versiona aikaisempaan artikkeliin. Nyt kävin työreissulla Seinäjoella ja poikkesin sen jälkeen myös Mummaa ja Vaaria moikkaamassa ja näin tuon oikean tekstin, jonka tekijäkin samalla löytyi. Kopioin sen tähän siinä muodossa kuin se kirjassa oli. Tässäkin on vain tuon jutun loppuosa. Edelleen kuitenkin erittäin vaikuttavaa tekstiä:
Aikainen aamu merellä,
kun tuulevire laskee luikua yli ulapan.
Taivas, läpikuultava, sulautuu mereen
eikä taivaanrantaa ole.
Sinä olet aamun sarastuksessa
ja sarastus sinussa
ja kaikkialla ajaton rauha.
Päivä tunturilla.
Miellyttävä ponnistuksen tuntu ylös kivutessa,
sitten rentoutuminen.
Tarkastelun ja mietiskelyn hetki
ennen kuin laskeutuminen alkaa.
Lumineilikki jalkojesi juuressa.
Ensimmäiset puron merkit karussa maassa.
Maiseman suuret linjat.
Juot aurinkoa, hengität laajuutta.
Metsäsi iltavalaistuksessaan.
Elävä hiljaisuus, jossa aisteihin kohdistunut paine hellittää.
Aurinko painuu taivaanrantaa kohden,
valaa puista ja pensaista varjoja,
jotka vaeltavat hitaasti yli pehmeän sammalen
ja kulmikkaiden kivien.
Sellaisena hetkenä voi tuntea elämän todellisuuden kätkeytyvän muotojen liukuviin vaihteluihin.
Totta kai, varmasti tieto tämän kaiken katoavaisuudesta
aiheuttaa hiljaista surumieltä.
Mutta suurempi on kuitenkin nöyrä
ja aina yhtä hämmennyttävä ilo siitä,
että rahtunen avaruuden ainesta on hetkisen voinut välkkyä tietoisuutena suuressa näytelmässä.
Ralf Edberg
