Valmistelu
Käsivarteen pääsy oli jo kauan kiinnostanut minua, koska alueesta on paljon kirjoitettu sekä alan lehdissä että kirjallisuudessa. Ehkä kiinnostus käsivartta kohtaan oli eniten isojen harjusten ansiota. Lopulta haave näytti toteutuvan, kun talvella -98 keskustelimme Jukan kanssa seuraavan kesän reissusta. Jukka oli alustavasti sopinut Tamperelaisen porukan kanssa matkasta käsivarteen ja kysyi olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan. Näyttääkseni harkitsevalta ja vakavalta mieheltä mietin ainakin 0,7 sekuntia ennenkuin vastasin myöntävästi. Mukana tulisi olemaan kaksi Käsivartta ennenkin kanootilla ja vaeltaen kolunnutta perhokalastuskaveria sekä yksi perhokalastukseen innostumassa oleva kaveri. Kuudennen paikan täytti neuvotteluiden jälkeen vielä yksi tamperelainen herrasmies.
Pidimme retkikunnan ensimmäisen yhteisen palaverin toukokuun 5. 1999 Tampereella, jossa suunnittelimme reissua ja katselimme poikien aikaisempien reissujen kuvasatoa. Totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että ensimmäistä tapaamista ja tutustumista helpottaakseen illan isännät, Juhani Salonen ja Pentti Kanerva, olivat harkiten järjestäneet myös perinteisesti illanviettoihin kuuluvaa kilisevää oheismateriaalia. Sen avulla tai siitä huolimatta saimme myös sovittua tarpeelliset päivämäärät ja työnjaon etukäteisvalmisteluihin. Yhteisenä tavoitteenamme oli laskea isolla 12 hengen kumiveneellä Porojärveltä koko matka Markkinaan saakka. Reissuun varattaisiin viikko aikaa. Tavoitteena oli toki myös kalastella etukäteen suunnitelluissa leiripaikoissa. Moottori varattaisiin mukaan suvantopaikkoja helpottamaan. Ilta sujui kokonaisuudessaan hienosti ja uskoin, että tällä porukalla kyllä uskaltaa lähteä viikoksi erämaahan.
Tamperelaisilla näyttää vain olevan omituinen nimivalinta. Tähänkin porukkaan sieltä mahtui kaksi Jussia ja kaksi Penttiä. Tämä kirjoittaminen ei muutenkaan ole helppoa ja sitten joutuu vielä käyttämään ylimääräistä pohdintaa, kun koettaa selkeästi kuvata aina kumpi Jussi tai Pentti on asialla. Nyt joudunkin tekemään seuraavanlaisen jäsentelyn pystyäkseni täten äärettömän tarkasti yksilöimään kunkin pahat ja hyvät teot: Ison-Jussin nimeä tarinassa kantaa vanhaherra Juhani Salonen. Pikku-Jussin, taikkasta kirjoittaessani huonolla tuulella Ruma-Jussin, nimeää kantaa valokuvaustaiteilija Jussi Koivunen. Penaksi kutsumme taiteellisesta vaikutelmasta vastuun kantavaa Pentti Kanervaa. Pentiksi kutsumme porukan ainutta herrasmiestä ja sopeutujaa Pentti Turusta. Ähtärin lahjaa Suomen veneilevälle maailmalle, Jukka Telatietä, kutsumme omaperäisesti Jukaksi. Jutun raapustelijaa ja piruilevaa laulajapoikaa tarinassa edustaa Jari Lehtineva josta löytyy viittauksia omahyväisesti maininnalla minä taikkasta sitten Jari.
31.7.1999
Lähtö mökiltä, Raippaluodosta klo 5.30. Edellisenä iltana saimme vieraita Rovaniemeltä ja unet jäivät todella vähiin.
Ajoin Vaasasta Kaustisille, jonne olimme tehneet treffit Jukan, Pikku-Jussin ja Penan kanssa. Edessä armottoman pikä ajomatka n. 1.000 km. Kemissä saimme kiinni Ison-Jussin ja Pentin, jotka olivat matkassa toisella autolla. Torniossa pysähdyimme Jukan tunteman kauppiaan luokse hakemaan lainalle NMT 450-puhelimen ja Joensuusta tilatut laavun kepit, jotka myöhemmin pystytystaistelun tuoksinassa osoittautuivat aivan vääränlaisiksi. Välipalaksi meille tarjoiltiin olutta ja graavilohella päällystettyjä rieskavoileipiä ja muutenkin erinomaisen hienoa palvelua, josta tässä vielä suuret kiitokset välitettäköön.
Matkalla Torniosta ylöspäin nautimme Jukan kanssa yksikappaletta Lapinkullan sixpackia. Muoniossa pysähdyttiin kumiveneen vuokrauspaikkaan syömään ja otettiin vielä kyytiin 6 kpl pienempää tynnyriä. Kumivene oli viety valmiiksi Kilpisjärvelle helikopterin lähtöpaikkaan. Siellä piti olla myös 8 kpl isompaa tynnyriä valmiina. Ajaessa Ruma-Jussi älysi, että autossa oli neljä rumaa pönttöä edessä ja loput takana.
Saavuimme Jumalan hylkäämään keskuspaikkaan nimeltä Markkina, jonne jätimme Ison-Jussin auton. Fiskarsin Volsu pakattiin entistä täydenpään Ison-Jussin ja Pentin tavaroiden myötä. Armotonta hässäkkää varusteiden kanssa. Hienosteluvaatteet vaihdettiin asiaankuuluviin tuulta ja tuiskua kestäviin erävaatteisiin. Kalaluvat hankittiin kioskilta ja matkaa jatkettiin edelleen ylöspäin kohti Kilpisjärveä.
Jo matkalla oli selvinnyt, että ylhäältä Porojärveltä asti ei kannattanut lähteä laskemaan matalan vesitilanteen vuoksi. Tarkan pohdinnan ja kartan tutkiskelun tuloksena olimme käsivarsikonkareitten Pikku-Jussin ja Penan johdolla tehneet alustavan matkasuunnitelman. Sen mukaisesti oli lähtöpaikaksi valittu Munnikurkkion alapuoli.
Kilpisjärvellä oli kopteri valmiina ja lentäjä vahvisti suunnitelmamme oikeiksi ja viisaiksi. Sitten alkoi ensimmäinen tynnyrirumba. Kaikkien tavaroiden pakkaaminen tynnyreihin näytti aluksi epätoivoiselta tehtävältä, mutta jotenkin koomisen hyörinnän ja ähellyksen jälkeen olivat irtonaiset tavarat suurinpiirtein kadonneet tynnyreitten kätköihin. Ensimmäinen koneellinen hirveällä varustekuormalla sekä Pikku-Jussilla ja Penalla lastattuna lähti matkaan etuvartiona klo 21.30. Loppuretkue yritti odotellessa etsiä kahvipaikkaa, mutta turhaan. Edes hotellilta ei siihen aikaan löytynyt, ainakaan kovin helposti ja nopeasti, kuin kylmää ohrakahvia, jonka kuitenkin yllättäen jätimme nauttimatta. Puolen tunnin odottelu onneksi riitti ja alkoi loppujen tavaroiden ja miesten ahtaminen koneeseen.
Kopterikuski pyöritteli päätään ja ihmetteli turistien varustemäärää. Koneessa oli järkyttävän ahdasta, mutta kun nousimme ylös ja kaira ja tunturit jäivät alapuolellemme, unohtuivat ahtaus ja muutkin murheet. Paljas ja karu maasto rullasi allamme ensikatsomalta hyvinkin yksitoikkoisen näköisenä. Pian silmä rupesi kuitenkin erottamaan maastosta pientä kitukasvuista pensaikkoa, lampareita siellä täällä ja tuntureita silmän kantamattomiin. Vasta näin ylhäältä urbanisoitunut kaupunkilainenkin sai käsityksen kuinka autiota ja karua käsivarren erämaa todella on. Turistien kamerat hyrräsivät ja filmiä kului, kun kukin vuoronperään osoitti jotain uutta ja ihmeellistä näkyä. Hetken lennon jälkeen ilmestyi myös kauniina nauhana kiemurteleva jokiuoma näkyviin ja lähdimme leijailemaan alaspäin. Laskeuduimme joen hiekkaiselle pientareelle etuvartion heiluttaessa tervetulotoivotuksia. Purimme koneen nopeasti ja lähetimme sen paluumatkalle. Viimeiset roottorin läpytykset häipyivät tunturin taakse ja rannalle jäi valtava varustekasa ja kuusi miestä sekä vihdoinkin vapauttava erämaan hiljaisuus.
Kaikki ihmettelivät ja kunnioittivat hetken sitä suurta muutosta minkä kopterin lähtö sai aikaan. Olimme keskellä ei mitään, mieli täynnä suurta seikkailun odotusta. Juuri tätä hetkeä olimme taas odottaneet monta kuukautta. Joki virtasi houkuttevan näköisenä edessämme. Yläjuoksulla oli lupaavan näköinen koskirypäs, joka haarautui kahdeksi uomaksi. Juuri kohdallamme joki rauhoittui vieriväksi virraksi ja alapuolella se leventyi hienoksi rauhalliseksi suvannoksi.
Lumous kesti aikansa, mutta sitten alkoi arkinen aherrus ja leirin rakentaminen. Olimme laskeutuneet Munnikurkkion viimeisten koskien alle ja alustavien suunnitelmien mukaan viipyisimme siinä kaksi yötä leirielämään ja kalastukseen varovasti totutellen. Löysimme kaikille kolmelle teltalle siedettävät paikat ja pääsimme nopeasti rakentamaan leirikeskuksen tärkeintä paikkaa eli nuotiota ja sen ympärystää. Penalla ja Pikku-Jussilla oli laavukangas, josta he näppärästi rakensivat nuotion toiselle puolelle tuulensuojakatoksen. Jari ja Jukka yrittivät epätoivoisesti toiselle puolelle pystyttää Haltin laavua, johon oli Torniosta haettu oikein uudet tehdastekoiset kepitkin, jotka vain piti palauttaa käyttämättöminä sivistyksen pariin. Kepit olivat sinällään varmasti hyvät, mutta ei niitä ollut tarkoitettu tämän laavun pystyttämiseen. Perinteisimpiin puukeppeihin tyydyttyämme laavukin löysi vihdoin oikean, tutun muotonsa.
Tästä alkoi Suuri Taistelu, joka puhuttaa vielä jälkipolviakin. Se oli viikon mittainen hurja taistelu Telatien Jukka vastaan käsivarren märkä vaivaiskoivu. Jukka oli ja on edelleen kuuluisa mies suurista tulistaan. Häneen varmasti sopii venäläisten arvio suomalaisista erämiehistä: “Hullu suomalainen; tekee suuret tulet ja lämmittelee kaukana!” Yleensä Kuusamon retkillämme meiltä kuluu puuta kuutiokaupalla viikon aikana. En ole ehkä täysin puolueeton tuomari tuota taistelua ja sen tulosta arvioimaan, mutta en usko saavani paljonkaan vastaväitteitä, jos sanon että käsivarren märkä vaivaiskoivu sai ylivoimaisen pistevoiton ellei peräti hymyillen suoritettua selätystä. Jukalle annamme kuitenkin arvosanan 10+ siitä peräänantamattomasta ja suurta suomalaista sitkeyttä osoittavasta yrityksestä rakentaa märistä vaivaiskoivuista ja risuista näyttävä rakovalkea. Lisäksi tämän suuren taistelun tuloksena me saimme aina ruoat tehtyä ja mikä tärkeintä ensimmäinen ilta sujui rattoisasti taistelun tuoksinaa seuratessa ja aina kun Jukka oli vähänkään voitolla niin sen seurauksena saimme lämmintä rommivettä.
Ensimmäinen ilta rupesi muutenkin paljastamaan retkueemme jäsenten ominaisuuksia ja omituisuuksia. Koska tulimme lentämiskoneella kairaan ja tulisimme liikkumaan kumiveneellä, olimme varanneet mukaan sanoisinko riittävästi mm. olutta. Ensimmäisenä iltana me muut kuitenkin huomasimme kauhuksemme, että vanhemmat herrat Iso-Jussi ja Pentti eivät olleet varanneet mukaan yhtään jaloa olukkavettä. Ja mikä pahinta, syy oli ilmeisesti ihan periaatteellinen. Saimme tietysti aikaan hirvittävän keskustelun ja väittelyn oluen tarpeellisuudesta eräolosuhteissa. Sille väittelylle ei edes puolueellinen tuomari olisi löytänyt voittajaa. Ensimmäinen ilta päättyi kuitenkin unen voittoon pitkän päivätyön päätteeksi.
1.8.1999
Aamupalaa laittaessamme opimme Jukan kanssa jotain uutta. Olen eräretkillämme totutellut sinnittelemään aamuisin annoksen pikapuuroa. Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut oikeastaan mikään nautinto, mutta sen alassaanti on edesauttanut, että jaksaa kalastella koko päivän myöhäiseen iltapäivään, jolloin yleensä teemme päivän ainoa kunnon ruoan. Nyt Pena ja Pikku-Jussi pääsivät yllättämään ja kouluttamaan meitä niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin aamupuuron teossa maukkaaksi. Heillä oli mukana mustikkakeittojauhetta, jota he ryhtyivät aamulla laittamaan. Katselin heitä epäilevästi syrjäsilmällä ja koetin olla välinpitämättömän näköinen. Takaraivossani kuitenkin oivalsin, että tuota oli oma aamupuuroni kaivannut vuosikausia. Retkivarustelistassani on aina ollut mukana mustikkakeitto. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, että sitä voisi käyttää näinkin. Viimevuosina olen sen sitten “tarpeettomana” jättänyt pois. Tönäisin Jukkaa ja osoitin Rumaa-Jussia ja Penaa. Jukkakin tuijotti heitä ja huomasin hänenkin ymmärtäneen oppineemme jotain uutta. Nöyrytimme mielemme ja anelevasti lähestyimme viisaita retkikumppaneitamme ja hetken maata kuovittuamme saimme heidät jakamaan viisautensa hedelmiä myös meille. Tämän opetuksen vuoksi olin valmis antamaan heille paljon anteeksi. Näin tehtiin aamupuurostakin nautinto, se oli jopa hyvää! Muuten aamupalamme muodostui perinteisesti teestä, kahvista, ruisleivästä, juustosta ja metvurstista.
Näiden opetusten jälkeen ryhdyimme kumiveneen pumppaukseen… tai oikeastaan muut ryhtyivät. Viisi miestä hääri veneen ympärillä asiantuntevan näköisesti. Olin aluksi kovasti muka asialla, mutta huomasin tilaisuuteni tulleen ja hivuttauduin varovasti etäämmälle ja laitoin taisteluvarustuksen päälle ja virittelin kalastusvehkeet kuntoon. Yritin olla huomaamattoman näköinen ja oloinen kun kävelin ylävirtaan kosken alle ja ryhdyin kalastelemaan. Huono omatunto kolkutti koko ajan, kun valuin pikku hiljaa alaspäin lähemmäs muuta porukkaa, jotka vuorottelivat veneen pumppauksessa. Kaloista en saanut minkäänlaista havaintoa ja tullessani veneen kohdalle ymmärsin itsekin, että olisi kai syytä osallistua pumppaustalkoisiin jollakin tavalla. Ehdin nipinnapin mukaan ennenkuin totesimme, että ehkä vene riittäisi kannattamaan kuusi miestä ja varusteet. Jukan mulkaisut osoittivat paheksuvasti, että oma osuuteni oli jäänyt liian vähälle.
Kaikesta huolimatta ryhdyimme porukassa kalastushommiin. Pentti ja Iso-Jussi jäivät leirille ja muut ylitimme kumiveneellä joen, koska tietysti vastarannalla on aina parempi kalastuspaikka! Menimme Jukan kanssa pommittamaan alapuolista suvantoa, jossa näkyi harvakseltaan muutamia tuikkeja. Heitot eivät vain tahtoneet yltää riittävän kauas. Sitkeän yrityksen tuloksena saimme kuitenkin kaksi harjusta mieheen, joista suurin oli ihan komea n. 700 g harjus. Käsivarsikonkarit näkyivät hääräilevän yläjuoksulla. Siellä näytti olevan myös tapahtumia ja päätimme katsastaa tilanteen. Pikku-Jussi ja Pena olivat yläpuolen saaressa ja sinne päästyämme he näyttivät saalistaan; viisi kaunista harjusta, kaikki isompia kuin meidän saamamme. He antoivat kohteliaasti Jukalle ja minulle tilaa ja oli meidän vuoro yrittää. Koetin olla varsin ammattilaisen näköinen ja tein kaikki tarkasti ja harkiten. Jostain käsittämättömästä syystä kalat eivät ymmärtäneet miten hyvä oikein olinkaan. Onneksi harjukset eivät ymmärtäneet myöskään Jukan erinomaisuutta. Annoin kitkerän palautteen pojille, että he olivat tyhjänneet kohdan kaikista kaloista. Pikku-Jussi tuli Jukan ja minun väliin ja heitti yhden lyhyehkön heiton ihan samoille paikoille joita Jukan kanssa pommitimme. Seurasin ivallinen hymy huulilla Pikku-Jussin tarkkaa ilmettä, kun hän tarkkaili perhon etenemistä. Valitettavasti saimme toisen oppitunnin samalle päivälle. Harjukset nimittäin palasivat takaisin heti kun Ruma-Jussi oli asialla. Hän nosti nähtäväksemme taas kauniin harjuksen, vilkaisi meihin päin ja palautti kalan takaisin jokeen. Säilyttääkseni jollakin tavalla uskottavuuteni en uskaltanut enää edes yrittää. Kaksi näytöstyylistä opetusta saman päivän aikana alkaa olemaan jo liikaa kenen tahansa kunnialle…
Palasimme leiriin saaliimme kanssa ja ryhdyimme testaamaan puhelinta ensimmäistä kertaa. Yritimme teputella pitkin kangasta etsien paikka josta NMT 450 voisi saada yhteyden, mutta ilman tulosta. Tolppia yritettiin puhelimeen saada jopa vastarannan vaaran päältä, mutta niin vain kävi, että kotijoukot jäivät vielä ilman viestiä. Tätä teputtelua jatkui joka leiripaikalla ja aina ilman tulosta. Vasta Vähäkurkkion leirin viereinen vaara antoi meille mahdollisuuden kertoa etelään, että hengissä ollaan.
Päivälliseksi saimme parasta harjuskeittoa, jota koskaan olen maistanut. Jukka toimi perkausmestarina ja pääkokkina yhdessä Pentin kanssa. Onneksi olimme mekin Jukan kanssa sentään jotain oppineet aikaisemmilla reissuillamme ja saaneet ankaria oppitunteja, että ruoan ei eräolosuhteissa tarvitse olla pelkkää pussikeittoa. Mukana oli vihanneksia ja riittävästi erilaisia mausteita. Näillä pystyi taikomaan todellisen courme-keiton. Voiko eräelämä olla todella näin kurjaa?
Illalla Pikku-Jussi sai leirin edessä olevasta virrasta vielä kaksi komeaa yli 40 cm harjusta. Ne päätettiin säilyttää pienellä suolauksella seuraavaa leiripaikkaa varten.
2.8.1999
Aamulla alkoi veneen ensimmäinen pakkaus. Jostain syystä mieleen palasi kopterikuskin ihmettely tavaramäärästä, jota oli edelleen hämmästyttävän paljon. Pitkien kokeilujen ja paikkojen vaihtojen jälkeen olimme saaneet tavarat veneeseen ja kullekin vielä istumapaikankin. Pakollisten kuvausten ja lähtölaulujen jälkeen työnnettiin vene ensimmäiselle siirtymätaipaleelle. Pentti ja Iso-Jussi olivat keulassa melontaparina, Pikku-Jussi ja Pena istuivat keskellä ja Jukka ja Jari olivat peräpään vartijoina. Jukka toimi perämoottorin pääkäyttäjänä sekä äänestyksen jälkeen hänestä tehtiin myös veneen kapteeni.
Ensimmäinen laskupäivä oli n. 15 km ja enimmäkseen suvantoa. Matka sujui leppoisasti eteenpäin ja Jari keksi hyvän keinon tienata kurkun kostuketta; jokaiselle uudelle suvannolle kajahti pieni laulunpätkä ja Pentti ja Iso-Jussi palkitsivat sen aina reippaalla ryypyllä. Muutamassa virtapaikassa pääsimme opiskelemaan hieman koskessa melomista. Näissä virtapaikoissa tulee reissun slogan myös tutuksi kaikille: “Keskeltä sisään ja syvään ulkovirtaan, Varo! Pintakivi vasemmalla!”. Retkikunnan melontakokemus kumiveneellä oli sangen heikko. Jari oli kerran laskenut Kitkan oppaan opastuksella, mutta muiden kokemus rajoittui kanootilla melontaan. Jukka oli varsinainen noviisi, koska hän on nähnyt melontaa vain televisiosta. Toisaalta annoimme Jukalle anteeksi, koska muuta venekokemusta kuitenkin oli edes jonkin verran. Sen opimme heti alkumatkasta, että on parempi kaikkien totella kapteenin komentoja. Jo pienessä koskessa huomasi, että kaikkien oli todella melottava ja mieluiten siihen suuntaan kuin kapteeni kulloinkin käski. Jos joku antoi ennenaikojaan periksi ja totesi, että ei me kuitenkaan päästä… niin emme myös varmasti päässeet haluttuun virtaan tai jonkin kiven oikealta puolelta. Kapteenin suusta tuli välillä katkeria kommentteja toisten laiskuudesta ja tottelemattomuudesta. Mielestäni kommentit kohdistuivat lähinnä veneen etupäähän …
Seuraava leiri rakennettiin Nieritalon paikalle Pinniskosken niskalle. Ahkerasta kalastuksesta huolimatta ei lupaavan näköinen kalapaikka antanut mainittavaa isompaa saalista. Joku hullu hauki pyöri rannassa ja pelästytteli meitä.
Tällä leirillä annoimme Pentille ja Isolle-Jussille paljon anteeksi heidän oluttomuuttaan, koska he olivat kuitenkin varanneet mukaan apteekkarin kirkasta, ulkoisesti käytettävää puhdistusainetta. He jopa antoivat meidän muidenkin nauttia sen virkistävästä vaikutuksesta ja varoimme puhumasta puuttuvista oluista enää mitään. Pentti pääsi myös näyttämään kädentaitojaan, kun puhdistusaineelle piti saada välivarasto. Tähän uhrattiin Jukan yllättäen tyhjentynyt vodka-pullo, josta vain valitettavasti oli korkki kadonnut. Pentti ryhtyi sitkeään ja aikaa vaativaan työhön ja vuoleskeli pulloon puusta korkin. Siitä syntyikin varsinainen taidonnäyte. Korkkia kokeiltiin ja testattiin porukalla monta kertaa ja aina Pentti löysi siitä parannettavaa. Lopuksi se kuitenkin oli valmis ja pitävä. Olimme vakuuttuneita, että pullosta ei valuisi kallisarvoista ainetta hukkaan kriittisissäkään koskissa. Pullo ja korkki toimivat hienosti koko matkan ajan. Toivottavasti Pentti on säästänyt sen tulevia matkoja varten.
Laitan tähän myös kuvauksen Tamperelaisia ihmetyttäneestä Jarin tekemästä vispilästä, jota tarvittiin mm. muusin teossa.
Koukku: 3-haarainen vaivaiskoivun (tms.) oksasto (kuva 1)
Runko: Poistetaan huolellisesti kaikki kuori rungon pinnalta. Väri aluksi vaalea. Tummuu käytössä huomattavasti
Pää: Tasataan kaikki päät tasaisiksi. Väri sama kuin rungossa. (kuva 2)
Vispilää käytetään erilaisissa ruoantekotilanteissa, yleensä erilaisten nesteiden ja kiinteämmän materiaalin kuten jauho tms. yhdistämisessä. Oikealla kädellä tartutaan runko-osaan voimakkaalla sormiotteella. Sekoitinosaa liikutellaan voimakkaasti edestakaisin astiassa, johon on asetettu yhdistämistä vaativat aineet. Voimakasta liikuttelua jatketaan kunnes ainesosat ovat kunnolla yhdistyneet. Käyttö muuhun tarkoitukseen on kielletty.
3.8.1999
Aamulla jatkoimme matkaa ja nyt taipaleelle oli tosi paljon pitkiä matalia koskia, jotka vaativat taas ahkeraa melomista ja Jukan armotonta komentelua. Olimme myös muutamia kertoja kiinni, mutta missään vaiheessa ei ollut mitään suurempia ongelmia. Meillä oli kaikilla kahluuvehkeet päällä, joten eikun jokeen nostelemaan ja työntämään niin saimme veneen aina irti. Ainut mistä piti huolehtia oli, että ehti kyytiin mukaan kun vene taas lähti alaspäin.
Saitsikoskeen tullessamme oli parikin miestä perhostelemassa oikealla rannalla. Juuri kun olimme ylemmän kaverin kohdalla hän nosti vavan pystyyn ja iso kala näytti tarttuneen. Meillä tuli todella kiire ettemme ajaneet suoraan hänen siimaansa. Meloimme vastarannalle katsomaan väsytystä, joka kesti yllättävän kauan. Kaveri huuteli väsyttelevänsä elämänsä ensimmäistä lohta eikä halunnut vaarantaa sitä hosumalla. Kala oli kuulemma kiusannut heitä monta päivää. Ilmeisesti koukkaaja oli myös ensikertalainen, mutta pienistä kommelluksista huolimatta pojat koukkasivat lopulta rannalle komean lohen. Jari antoi ammattimaisen varmaksi painoarvioksi 3 kg. Pojat huusivat painoksi punnituksen jälkeen 5 kg! Eihän se Jarin arvio mennyt edes puolta pieleen. Meidän puolellamme jokea oli huomattavissa pientä kateudenpoikasta vastarannan kalamiehiä kohtaan, mutta olihan se kiva edes nähdä kunnon kala. Tähän tarinaan palasin vielä myöhemmin syksyllä, kun veljeni soitti ja kysyi mihin aikaan olimme reissumme tehneet ja maailma osoittautui jälleen kerran pieneksi, koska hänen työkaverinsa Helsingistä oli juuri tuo kalan väsyttäjä. Hän oli kertonut, että joku kumiveneretkue meinasi ajaa hänen siimansa poikki juuri kun ensimmäinen lohi ottaa kiinni. Onneksi emme mokanneet!
Tulimme seuraavaan leiripaikkaan, joka oli Herrasniva (Herrankorva). Se oli hienon näköinen kalapaikka, jossa joki pusertui kapeahkoksi voimakkaaksi virraksi ja taas leveni todella isoksi suvannoksi. Paikka näytti otolliselta sekä harjukselle että lohelle. Teltat pystytettiin jokitörmän yläpuolella olevalle rinteelle.
Pari paikallista Kaaresuvannon poikaa tuli tulistelemaan leirillemme. He olivat lohta soutamassa ja veneessä näytti olevan jo n 1,5 kg taimen, jota yhdessä ihastelimme. He näyttivät myös paikallisten mallia kiehauttaa kahvit ilman suurta nuotiota; risuja kerättiin juuri sen verran, että kahvi kiehahti. Näytti muuten varsin ammattimaiselta toiminnalta. Koetimme udelta heiltä ohjeita myös kalastukseen, mutta eipä sieltä isoja vinkkejä tullut, vain vanha toteamus, että joessahan ne kalat….
Virittelimme innokkaasti myös omat vapamme ja eikun joukolla kalaan. Täällä myös Pentti innostui heittelemään virvelillään vaikka hän useimmiten jäi nauttimaan leirielämän hiljaisuudesta kun me muut rynnistimme kalalle. Myös Iso-jussin kalastus jäi normaalisti vähemmälle kuin meidän neljän innokkaimman, mutta tämän paikka houkutteli meidät kaikki ankaraan yritykseeen. Virran alapää antoi meille joukon hienoja harjuksia. Pikku-Jussi nappasi sen suurimman, mutta vieläkin se kilon raja jäi harmittavan niukasti auki. Penalla meinasi tässä paikassa tehdä kalansaanti tiukkaa. Kokonaisen tunnin hän seisoi virrassa vaihtaen perhoja ja sitkeästi yrittäen, mutta harjukset eivät suhtautuneet yhteistyöhön myönteisesti. Toki on myönnettävä, että Pena herrasmiesmäisesti antoi meidän muiden ensin “tyhjätä” paikan ja pelottaa kalat. Jari yritti myös lohen kalastusta alapuolisesta suvannosta, mutta lienee turha mainita, että yritys ja varsinkin tulos oli kehno.
Illalla alkoi ankara keskustelu ja pohtiminen jäädäänkö tähän leiriin toiseksi yöksi vai lähdetäänkö kohti Isokurkkiota. Asiaa punnittiin monelta kantilta ja päätöskin tehtiin jo moneen kertaan, mutta aina se otettiin uudelleen esiin. Olisiko hämäläisyys iskenyt peliin? Toisaalta paikka houkutti, koska se oli paras tähänastisista paikoista kalojen suhteen. Toisaalta meitä huolestutti Isokurkkion putous ja se miten pitkään meiltä kuluisi aikaa sen ohittamiseen. Keskustelu jäi aika pitkälle Jukan, Penan ja Pikku-Jussin väliseksi. Me muut vetäydyimme keskustelusta, jota voisi hyväsydämisesti kutsua myös paikoitellen väittelyksi. Huomasin Jukan hermojen kiristyvän, kun päätöstä ei saatu aikaan. Ja kun se saatiin aikaan puoleen tai toiseen niin hetken kuluttua keskustelu elpyi uudelleen. Illan viimeinen päätös kuitenkin oli, että lienee varminta jatkaa matkaa…. mutta katsotaan aamulla…
4.8.1999
Keskustelu jatkui aamulla vielä pitkään. Jari päätti käyttää tilaisuuden taas hyväkseen ja kahlasi vielä aamulla suoraan leirin kohdalta jokeen ja aikansa kahlattuaan ja kahluuhousujen ylärajoja uhmaten ylsi juuri ja juuri heittämään virran alapäähän, jossa näytti pyöriskelevän isoja harjuksia pinnassa. Siitä saatiinkin yksi harvoja kalansaanteja jopa videolle asti. Tuloksena komea harjus mutta ei vieläkään sitä kiloista.
Lopulta syntyi myös päätös ja se oli lähtöpäätös pyrkiä saman päivän aikana Isokurkkiolle saakka ja ohikin jos aika riittäisi. Niinpä lähdettiin vähän varovaisin mielin kohti kuuluisaa Isokurkkiota. Lähestyimme koskea varovaisesti ja jokaisen virtapaikan kävimme tutkimassa etukäteen kävellen. Havaitaksemme, että vielä oli edessä suvannonpätkä johon saamme paatin pysähtymään ilman ongelmia. Näillä kävelylenkeillä löytyi myös Jarille tuliaiset kotiinvietäväksi, koska hän oli antanut tytöille lupauksen tuoda käsivarresta kauniit kivet muistoksi. Ovat muuten edelleen kunniapaikalla mökin takan päällä.
Neljännen kävelyretken tuloksena näimme viimeisen virran ennen Isokurkkion putousta. Kävimme aikamoisella kävelylenkillä tutustumassa virtaan ja putoukseen. Koski ja sitä ympäröivät kalliot ja maisemat olivat todella vaikuttava näky. Virta kaartoi ensin vasemmalle ja siellä oli vastassa pystysuora kallioseinä. Sen jälkeen joki kääntyi oikealle ja aukeni pieneksi rauhallisemmaksi suvannoksi ennen valtavaa Isokurkkion putousta, josta kartassa oli laskuohje “hengenvaarallinen, turvatoimet järjestettävä”. Olimme joen oikealla rannalla alaspäin katsottuna. Jos laskisimme virran niin meidän olisi välttämättä päästävä rantaan kallioiden jälkeen. Muuten olisimme putouksessa. Teimme paikanpäällä pitkään tuumailuja ja laskelmia onnistumismahdollisuuksista. Paikka oli kuitenkin tosi pahan näköinen ja ottaen huomioon kokemuksemme koskenlaskusta ja ison kumiveneen käsittelystä niin emme uskaltaneet laskea viimeistä virtaa vaan päätimme kantaa tavarat Isokurkkion yläpuoliseen suvantoon ja laskea veneen köydellä alas. Tilanne oli kuitenkin edelleen hankala, koska meidän olisi pakko päästä joen toiselle puolelle ohittaaksemme Isokurkkion.
Alkoi taas ankara suunnittelu ja laskelmien teko. Pohdimme uskaltaisimmeko lähteä voimakkaan virran poikki moottoria ja meloja käyttäen, mutta porukan enemmistö oli sitä mieltä, että turha ottaa riskiä. Ylhäällä edellisessä suvannossa joku muisteli nähneensä veneen. Siitä kehkeytyi suunnitelma jonka mukaan yritetään saada yksi mies veneellä joen toiselle puolelle vastaanottamaan turvaköyttä, jonka varassa saisimme kumiveneen ja miehet tavaroineen turvallisesti toiselle puolelle.
Jukka ja Pentti ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Jukan tehtävä oli käydä veneellä viemässä Pentti toiselle puolelle ja palauttaa sitten vene takaisin oikealle paikalleen. Kävelyä kaveruksille kertyi n. 4 km. Pistin paheksuen merkille, että Jukka otti oluttölkin mukaan.
Me muut ryhdyimme kantojuhdiksi ja siirsimme tavaramme kantaen n. 200 metriä alaspäin. Jos Jukalle ja Pentille tuli hiki niin helppo ei ollut myöskään meidän tehtävämme. Rannat olivat kivisiä ja louhikkoisia ja kuten ennen jo on tullut mainituksi niin tavaraa; pussia ja purnukkaa, oli vähintään riittävästi. Juuri kun kantourakka oli lopuillaan niin rantaan tuli ruotsalainen retkikunta katselemaan koskea. Olimme hyvin ylpeitä itsestämme, koska muutkin näyttivät toimivan samalla tavalla kuin me. Ylpeytemme oli kuitenkin lyhytaikaista, koska ruotsalaiset lähtivät nopeasti takaisin ylös ja hetken kulutta näimme heidän tulevan kumiveellä jokea alaspäin. Pysähdyimme jännittyneenä seuraamaan heidän edesottamuksiaan, mutta täytyy tunnustaa että oli taas yhden oppitunnin paikka. He laskivat kauniisti toiselle rannalle ilman minkäänlaisia ongelmia. He näyttivät myös mallia miten venettä pystyy pyörittelemään rantakiviä vasten ympäri ja siten etenemään turvallisesti. Me pyyhkäisimme hikeä otsalta ja lähdimme hakemaan uutta kantolastia. Puolustelimme itseämme, että heillä oli paljon pienempi ja helpommin käsiteltävä neljän hengen vene.
Jukka palasi ja Pentti ilmestyi vastarannalle, joten joen ylitys ensimmäisen miehen kohdalta oli onnistunut. Ryhdyimme heittämään köyttä joen yli. Siitä muodostuikin varsin haasteellinen tehtävä. Yritimme sitoa köyden päähän kiviä painoksi ja heittää hienoja pyöritysheittoja mutta emme yltäneet useasta miehen vaihdosta huolimatta toiselle puolelle. Paikalle tuli myös pari paikallista kalamiestä, jotka pienen virnuilun säestyksellä ryhtyivät meitä auttamaan. Heidän mielestään oli kummallista ettemme menneet joen yli tuosta vaan, koska melat ja moottori olivat tallella. He tunsivat joen ilmeisesti paremmin kuin me. Avuliaasti he kuitenkin auttoivat ja yrittivät myös poromiehen tekniikalla saada köyttä yli mutta ei onnistunut. Sitten vasta joku sai oikean älynväläyksen ja heitimme vavalla siiman joen yli, kiinnitimme köyden siimaan ja Pentti veti köyden joen toiselle puolelle. Nerokasta!
Lastasimme tavarat veneeseen ja lapin miehet jäivät vielä köyden päähän varmistamaan ylitystämme. Jukka laittoi moottorin käyntiin ja muut miehet melan varteen ja sujautimme yli. Siinä vaiheessa huomasimme, että varotoimemme olivat olleet hieman ylimitoitettuja, koska vene oli täysin hallittavissa ilman köyttäkin. Vastarannalle päästyämme ja paikallisia vielä nöyrästi kiitettyämme totesimme kuitenkin, että parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan.
Olimme uupuneita päivän ponnisteluista ja päätimme leiriytyä Isokurkkion yläpuolelle ja kantaa veneen ja tavarat vasta huomenna uusilla voimilla. Teltat jouduttiin laittamaan kauas toisistaan, koska soveliaita teltanalustaja ei todellakaan läheltä löytynyt. Muutamien satojen metrien säteeltä kuitenkin kaikille jonkinlainen paikka löytyi. Illan mittaan ilma viilentyi huomattavasti ja voimakas tuuli teki kelin tosi koleaksi. Käsivarren luonto näytti kykynsä nopeista kelin muutoksista. Jukka yritti illalla vielä viimeisiä puolustustaisteluita vaivaiskoivuja vastaan ja Jarin edellisestä leiristä saama lähtöharjus saatiin paistettua. Lämpömittarin elohopea oli laskenut nollan väärälle puolelle kömpiessämme lopulta nukkumaan.
5.8.1999
Aamulla heräilimme kukin aikanamme ja nuoreksipariksi ristimämme Pena ja Ruma-Jussi heräsivät jo klo 12.00! Aamu/päiväpalan jälkeen yritimme vähän kalastella hirvittävässä tuulessa, mutta ilman mainittavia tuloksia. Tutkimme myös itse putousta ja sen ympäristöä. Vesi oli jättänyt kulkureittinsä merkkejä kallioon. Sieltä löytyi useita hiidenkirnuja, jotka olivat muodostuneet vuosisatojen aikana tulvavesien huuhtoessa kallioita. Kosken täytyi olla uskomattoman voimakas kevättulvien aikana. Meidän oli kuitenkin ryhdyttävä taas tuttuun hommaan ja kannoimme veneen ja tavarat n. 100 metriä hankalaa siirtymää pitkin ohi Isokurkkion ja koleasta tuulesta huolimatta pääsi hiki taas hieman yllättämään. Katsellessamme jokiuomaa alaspäin herätti Jukka kysymyksen, että pitäisikö alhaalla näkyvää koskea käydä katsomassa etukäteen. Tulimme kuitenkin kaikki siihen tulokseen, että moiseen varovaisuuteen ei enää ole tarvetta koska pahamaineinen Isokurkkio oli jo takanapäin.
Siispä työnsimme venhon vesille ja lähdimme melomaan alaspäin. Virta oli putouksen jälkeen vielä aikamoisen voimakas ja pääsimme heti kunnolla melan kanssa töihin, saadaksemme veneen pois matalasta joen keskivirtaan. Joki oli putouksen alapuolella todella leveä. Seuraavaa koskea lähestyessämme alkoi joukossamme näkymään kysyviä katseita ja epäuskoisia huudahduksia kuului veneen joka puolelta. Edessä näytti olevan pelottavan voimakkaat kuohut. Olimme kuitenkin jo kovaa vauhtia menossa niitä kohti ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Emme millään pystyisi melomaan venettä enää rantaan. Nopean neuvottelun jälkeen annoimme komennon Jukalle ja ryhdyimme suuntaamaan venettä kohti päävirtaa. Jännitys ja jopa pieni pelko iski meihin kun näimme mihin olimme menossa. Edessä näytti olevan useampi kuohuva köngäs ja päävirta kiersi suurten lohkareiden välissä. Ankarista ponnisteluista huolimatta koski alkoi imeä meitä ensimmäiseen könkääseen liian aikaisin ja näytti että emme millään pääse päävirtaan josta meidän olisi ollut mahdollista päästä eteenpäin. Kosken imu oli liian voimakas ja niin kävi, että ajauduimme koskeen liian aikaisin ja jäimme pohjasta kiinni roikkumaan könkään yläpuolelle.
Saimme pienen hengähdystauon ja aikaa jatkosuunnitelmien tekemiselle. Ensimmäisenä temppuna huomasimme, että urheat sankarimme laskivat suurinta koskeaan ja kellään ei ollut edes kypärää päässään. Niinpä teimme ensimmäiseksi kartan ohjeen mukaan eli “turvatoimet järjestettävä” ja kypärät päähän. Olimme ilmeisesti tutkineet karttaa liian heppoisesti ja keskittyneet vain varsinaisen Isokurkkion ohitukseen. Tarkempi tutkimus osoitti myöhemmin, että koskihan jatkuu vielä satoja metrejä.
Edessämme näytti olevan useampi n. 1-1,5 metrin könkäitä, jotka näyttivät kaikessa kuohuvassa komeudessaan todella pelottavilta. Varsinkin kun roikuimme puoliksi tyhjän päällä ja virta painoi ja kuohui venettämme vasten. Olimme jääneet sellaiseen paikkaan, että vaikka saisimme veneen irti niin virta tulisi ajamaan meidät päin suurta kalliolohkaretta. Yritimme laskeskella etukäteen mahdollisuuksiamme, mutta ne olivat vähissä. Toisena turvatoimena päätimme kiinnittää varusteet kunnolla tulevia törmäyksiä varten ja sidoimme kaikki irtovehkeet jollain kiinni. Ainut mitä emme saaneet sidottua oli kuusi melaa ja kuusi miestä. Osa miehistä kiipesi varovasti kuohujen sekaan ja opittuamme melalla hyödyntämään virran painoa saimme veneen lopulta irti. Hyppäsin viimehetkellä mukaan kyytiin kun lähdimme vauhdilla kohti kalliota. Vene painui könkäässä 45 asteen mutkalle ja tunsin selässäni kovan iskun kun moottori yritti epätoivoisesti seurata veneen liikkeitä ja pysyä perässämme. Seuraavaksi tuli uusi voimakas isku kun törmäsimme kallioon. Saimme veneen pysähtymään kallionreunaan ja tutkimme ja kyselimme toistemme vaurioita. Pahin kolhu tuntui olevan Jarin saama moottorin isku ja sekin ilmeisesti enemmän pelästystä kuin oikeata kipua. Kiittelimme viisauttamme, että olimme sitoneet kaiken kiinni, sillä ilman sitä olisi tavaramäärämme vähentynyt ainakin puolella.
Edessä olisi kuitenkin vielä loput putoukset. Nyt olimme onneksemme kuitenkin ihan päävirran vieressä ja hetken hermoja lepuutettuamme työnsimme veneen uudelleen vesille. Siitä alkoikin reissun hauskin laskuhetki. Saimme veneen pysymään päävirrassa ja putoukset menivät lennokkaasti innostuneiden rodeohuutojen säestyksellä. Nyt osasin jo myös varoa moottorin arvaamattomia hyökkäyksiä kun vene yritti uhmata ilmamassan ja kuorien sille määrää muotoa. Ensimmäisen yllätyksen jälkeen kaikki pystyivät nauttimaan ensimmäistä kertaa kunnon koskenlaskusta. Tällaista olisi saanut olla enemmänkin!
Kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan ja joki muuttui aikalailla matalaksi virraksi. Koskia oli vähän väliä, mutta ne eivät olleet mitään isoja mutta sitäkin hankalampia koska vettä ei tuntunut riittävän missään. Joessa näkyi muutamia kanootinraatoja muistuttamassa kivien arvaamattomuudesta. Vasta Vähäkurkkiota lähestyessämme kävimme tekemässä etukäteistarkastelun, mutta koska olimme jo varsin kokeneita laskijoita totesimme sen helposti selvitettäväksi. Laskimme kosken ihan oikeata reunaa alas ja pääsimme muutamalla irroitusoperaatiolla helposti Vähäkurkkion alapuolelle. Tässä tulisi olemaan viimeinen leirimme.
Vähäkurkkio oli yksi kauneimmista ja parhaista leiripaikoistamme. Siellä oli kunnon tulistelusija ja hyvät paikat kaikille teltoille. Itse koski oli aluksi pitkä ja matala. Leirin kohdalla joki juoksutti vetensä kapeaan uomaan jonka leirin puoleisella rannalla oli korkea kallio, josta näki koko komeuden sekä ylös- että alaspäin. Alhaalla koski rauhoittui todella tyylikkääksi virraksi joka kaartui oikealle. Alavirta oli todellisen lohipaikan näköinen. Valitettavasti meidän kalastuslupamme ei oikeuttanut enää kalastamaan täällä ja mahdolliset kalat saivatkin olla meidän puolestamme rauhassa ihan pientä salakokeilua lukuunottamatta.
Koska emme päässeet kalaan vietimme oikeastaan ensimmäisen pitkän illan kaikki yhdessä leiritulen ääressä ja siitä muodostuikin yksi retkemme hohdokkaimpia hetkiä. Iltapalaksi oli Jari säästänyt pussillisen kuivattuja sieniä, jotka valmistettiin Lätäsenon tapaan sipulisienimuhennokseksi runsaassa voissa paistaen. Nautimme viimeiset juomamme kristillisesti tasaten, muistelimme retkemme vaiheita ja varsinkin päivän hurjia putouksia ja niistä selviytymistä. Suomalaiset eivät myöskään voi viettää tuollaista iltaa ilman kädenvääntökisaa. Voimia miteltiin myöskin leuanvedossa. Iltaan kuului tietysti laulua ja reissun nimikkolaulu, Partisaanivalssi, sai uudet sanat retkemme vaiheita muistellen. Ilta viileni taas kylmäksi ja pureva viima sai meidät kaivamaan viimeisetkin vaatteet yllemme. Kuu ilmestyi esiin ja loi meille suoraan joen suuntaisesti loistaessaan aavemaisen kauniin maiseman. Tuo kaunis näky mielessämme kömmimme kukin telttoihimme viettämään viimeistä yötä tässä upeassa erämaassa.
6.8.1999
Aamulla viimeisen kerran leiri kasaan ja tylsää suvantoa 15 km ja kolme tuntia. Lopulta saavuimme edelleen koleassa kelissä Markkinaan. Jukan autoa lähdettiin Kilpisjärveltä hakemaan Ison-Jussin, Jukan ja Penan voimin. Pentti, Pikku-Jussi ja Jari jäivät Markkinaan pohtimaan paikan autioituneisuutta ja ihmisten vähyyttä sekä nauttimaan herkkuja, kuten tuoretta munkkia ja lettuja lakkahillolla. Autonhakuretkikunnan palattua pakkasimme varusteet autoihin ja väsynyt retkueemme hajosi eri puolille lappia saunomaan ja puhdistusrituaaleihin; Jukka, Pikku-Jussi, Pena ja Jari suuntasivat kohti Leviä ja Iso-Jussi ja Pentti kohti Saariselkää.
Jälkimainingit:
Kumiveneellä alastulo on loistava ja lähes ainut tapa tutustua jokeen yhden viikon aikana. Kalastus jää valitettavasti pakostakin vähemmälle, koska alastulo on jatkuvaa leirin pystytystä ja purkamista sekä tavaroiden pakkaamista. Mutta siltikin se antaa jo viikossa hyvän kokonaiskuvan joesta ja sen kalastusmahdollisuuksista. Seuraavan kerran ehkä löydän sieltä itseni kiinteältä leiriltä josta pääsee tekemään päiväretkiä ympäristöön ja keskittymään kalastukseen. Ehkä silloin menee se harjuksen maaginen kilon raja rikki.
Retkemme jälkeen olen lukenut jälleen kerran K.W Walleniuksen tarinat käsivarresta sekä herra Lidmanin Tuntureita ja Taimenia-kirjan. Vaikka aikaa on kulunut noista tarinoista jo joitakin vuosikymmeniä niin vieläkin sillä seudulla on jokin oma taikansa, josta noissakin kirjoissa kerrotaan. Kalaa joessa on edelleen hyvin. Toki harjukset ovat pienentyneet ja taimenet vähentyneet. Lohi kuitenkin on antanut merkkejä paluustaan kuten kaikki olemme viimevuosina saaneet ainakin lukea. Toivotaan, että meillä kaikilla kalastajilla on järki matkassa kun siellä liikumme. Emme ota niitä alamittaisia harreja ja “tammukoita”. Joki antaa niitä isompiakin… jos on antaakseen. Jos ei tänä vuonna niin ehkäpä ensi vuonna.
Luonto ja sen rajuus ei myöskään ole muuttunut. Keli saattaa vaihtua muutamassa minuutissa kauniista auringonpaisteesta jäätäväksi sateeksi. Viikon aikana ehtii kokea helteen, poudan, vesisateen, räntäsateen ja pakkasen. Luontoa ja sen ovelia temppuja koetella kulkijan sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei voi muuta kuin ihailla ja naurahtaen kiristää huppua tiukemmalle. Sieltä et voi soittaa mihinkään hienoon instanssiin ja esittää katkeria valituksia. Mukaan voi ottaa pienen peilin johon voi katsoa ja valittaa jos tuntuu, että kulkijaa koetellaan nyt liikaa.
Sieltä löytyy oikeata erämaata, ei enää täysin koskematonta ja neitseellistä, mutta kuitenkin sellaista mitä ei, kuten Tuntureita ja taimenia-kirja kuvaa, Saariselältä tai Kuusamosta löydy. Sieltä ei vieläkään tulentekijä löydä keloa. Siellä ei istuta iltaa räiskyvien nuotioiden loisteessa vaan tulet tehdään pieniksi kynsituliksi. Sinne pääsee nykyään ehkä liiankin helposti paikan päälle kopterilla tai vesitasolla, mutta sinne päästyään ja koneen äänen häivyttyä tajuaa olevansa jossakin kaukana mihin ei normaalin sivistyksen ja arjen murheet yllä. Ympärillä on vain karu luonto ja omituinen miesjoukko joiden molempien kanssa on selvittävä seuraavat päivät.
Jari Lehtineva
