Oli viimeinen ilta ennen kotiin lähtöä. Herätys olisi aamulla aikainen ja päätimme keskittää viimeiset yrityksemme kotilampareen niska-alueeseen. Takana oli loistava viikko ja mieli rauhallinen kahden komean Taimenen ansiosta. Kaikki tavoitteet ja odotukset oli ylitetty reilusti. Olihan edellinen reissumme kesäkuussa lumisateessa ollut ensimmäinen aivan tyhjä tapaaminen Kuusingin kanssa. Ei edes yhtään mittaharria ollut eksynyt perhoihimme. Emme tosin kaverini Jukan kanssa olleet aikaisemmillakaan Kuusingin reissuillamme liiemmin päässeet suurilla Taimenilla retostelemaan. Kahden kesän uurastus oli tuonut vain yhden kunnon taimenen.

Nyt oli kuitenkin helppo olla myös saaliiseen tyytyväinen. Viikon aikana oli Taimen eksynyt kahdesti samaan Sarvijaakkoon. Taimenet painoivat 2,3 ja 2,8 kg. Molemmilla kerroilla sää oli ollut pilvinen ja sumppuisen harmaa. Suurempi Taimenista tuli samaiselta niskalta johon viimeisen illan ponnistelumme aioimme keskittää.

Katselimme jokea ja seurasimme suvannossa rauhallisesti virtaavaa vettä. Vesi oli ollut koko viikon tosi korkealla, jopa korkeammalla kuin kesäkuun tulva-aikana. Normaalisti vähävetinen niska oli nyt rantoja myöten korkean veden peittämä. Vain yksi kivi jaksoi nousta pinnan päälle aivan vastarannan tuntumassa.

Kalastelimme rauhallisesti niskan parhaat alueet ilman merkkejä kalasta. Vastarannalla oli pari muuta kalastajaa ja he näyttivät saavan ylempää suvannosta pari komeaa harjusta. Me emme olleet saaneet leiriin saakka tämänkään viikon aikana yhtään mitallista harria. Yksi oli tosin päässyt jo mittausvaiheeseen, mutta pyristeli siinä itsensä irti, ja takaisin jokeen.

Samassa havahduimme nähdessämme kalan pyörähtävän kosken niskalla yksinäisen kiven luona, juuri Taimenten nousureitillä. Oliko se tosiaan Taimen? Kala kävi uudelleen näyttämässä selkäänsä hieman ylempänä ja päättelimme sen olevan Taimen. Olimme näkevinämme muitakin kaloja “muljaamassa” nousureitillä – Paanajärveläisten parvi oli todellakin nousemassa lampareeseen.

Aloitimme sitkeän heittelyn vuoron perään erilaisia perhoja kokeillen. Kalat eivät osoittaneet perhoihimme minkäänlaista kiinnostusta, ainakaan mitään näkyvää. Jos pinnan alla tapahtuikin jotain, niin sitä emme pystyneet havaitsemaan. Edellisenä syksynä olimme päässeet seuraamaan myös vedenalaista elämää, kun havaitsimme nousutaimenparven erään alemman kosken niskalla. Silloin oli toinen kaveri puussa antamassa heitoille suuntaohjeita ja toinen pommitti kaloja saamiensa ohjeiden mukaan.

Nyt kalastus tapahtui kuitenkin arvailujen varassa. Taimenet eivät olleet antaneet ensimmäisten näyttäytymisten jälkeen enää mitään merkkejä itsestään. Aikaa oli kulunut jo reilu tunti ja uskomme alkoi hiipua. Jukka antoi lopulta periksi ja sanoi lähtevänsä leiriin pakkaamaan tavaroita ja virittelemään nuotiota.

Itse päätin vielä jatkaa ja vaihdoin vavan kevyempään versioon, jossa oli pintasiima ja perhona harrille hyvin kelpaava Europa 12. Harreja kävi oman rantamme puolella pinnassa ja päätin keskittyä niihin hetkeksi aikaa. Sainkin tartutettua mukavan kokoisen harrin jota väsyttelin rauhassa “naatiskellen”. Sain vedettyä harrin tulvaveden peittämään rantaheinikkoon, jossa se pyristeli itsensä perhosta irti ja siitäkös alkoi valtava kisa. Harri puikkelehti edellä ja kalastajaparka perässä. Siinä kisassa harjus oli valitettavan ylivoimainen ja hetken sinkoilujen jälkeen se molskahti iloisesti takaisin jokeen. Manailin itsekseni ja harmittelin ettemme vieläkään saaneet iltapalaksi harjusta. Toisaalta yritin säilyttää arvokkuuteni, kun tiesin vastarannan kaverien tarkkailevan kommelluksiani.

Toinen harri kävi pinnassa keskemmällä jokea ja päätin yrittää vielä kerran. Kala oli vain kiusallisen kaukana. Kahlasin syvemmälle ja yritin saada perhon lentämään riittävän kauas. Olin tehnyt jo useita yrityksiä ja kuulin vastarannan katsomonkin esittävän toisilleen epäilyjään: “Ei se yllä… Pitäisikö meidän…”. Kahlaus vielä vähän syvemmälle ja siima vielä vähän pidemmälle ja vihdoin perho putosi suhteellisen nätisti pari metriä tuikin yläpuolelle ja kun perho lipui kalan kohdalle, kävi pinnassa pyörähdys. Sain kalan tarttumaan vastaiskulla ja ryhdyin imemään siimaa käsin sisään. Kala tuli helposti muutaman metrin matkan ja pysähtyi sitten kiven taakse. Pelkäsin siiman hankautuvan rosoista kiveä vasten poikki. Kelasin kädestä löysät siimat rullalle turvaan ja nostin varovasti vapaa ja kiristin siimaa. Kala ei hievahtanutkaan. Se pysyi paikallaan kuin tukki. Ensimmäisen kerran epäily heräsi; onko se sittenkään harri. Huusin epäilykseni vastarannan katselijoille ja kiristin siimaa edelleen ja silloin kalaa vietiin. Se syöksyi hirvittävällä vauhdilla alas kosken niskalle ja sieltä kolmisenkymmentä metriä takaisin ylöspäin ja siellä korkealle ilmaan. Kala oli iso Taimen. Vastarannan miehet vastasivat epäilykseeni: “On se harri, Taimen on tuolla” ja näyttivät ylös hyppäävää Paanajärveläistä. Miesten erehdyksen ymmärsi, koska vapa ja siima näyttivät alaspäin ja kala oli jo yläpuolellani. Siimassa oli pitkä lenkki. Jalat saivat taas tutun vapinailmiön.

Otin tutisevia, varovaisia taka-askeleita ja yritin saada lenkillä olevaa siimaa kelattua sisään. Virran paine onneksi piti sen suhteellisen kireällä. Sillä hetkellä tajusin, että perhona on edelleen huolimattomasti siimaan sitaistu europa 12 ja monella solmulla oleva 0.20 perukkeena. Jalkojen vapina paheni edelleen. Sain siiman kelattua sisään ja kunnon tuntuman kalaan. Jarrun löysäsin lähes nollalukemiin ohuen, solmulla olevan perukkeen vuoksi. Kala teki pitkiä syöksyjä välillä alas ja taas uudestaan ylös, ja aina syöksyn jälkeen se hyppäsi korkealle ilmaan.

Olin väsyttänyt kalaa jo pitkään ja saanut kannustavia kommentteja vastarannalta. Kala tuli nyt ensimmäistä kertaa niin lähelle, että otin jo koukun selästä. Taimen ei kuitenkaan ollut vielä valmis antautumaan. Jarru pärisi taas pitkään ennenkuin kala pyörähti tuttuun tapaansa pinnassa syöksyn jälkeen.

Tajusin, että koukkaus tulisi olemaan ilman apua todella vaikeata, koska en uskaltanut kiristää jarrua yhtään ja kalaa olisi vaikea saada pysymään koukkausetäisyydellä riittävän pitkään. Toivoin, että ääneni kuuluisi leirillemme ja ryhdyin huutamaan Jukkaa apuun. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Iltaisin pystyi kuitenkin helposti seuraamaan niskan tapahtumia vastarannalta kuuluvien äänien perusteella. Siksi pyysin vastarannan katselijoita huutamaan kaveriani apuun. Miehet ryhtyivät toiselta puolelta tekemään työtä käskettynä. Alkoi mahtava vihellys- ja huutokonsertti, jonka seurauksena Jukka teputti hetken kuluttua rantaan kumisaappaissa. Pienen neuvottelun jälkeen saappaat ja housut jäivät rannalle ja Jukka hyppäsi lähes ilkosillaan kylmään jokeen. Vastarannan miehet totesivat Jukalle, että nyt tiedät mitä yhteistä on närhellä ja perhokalastajalla.

Taimenta ei kuitenkaan kiinnostanut närhen pienet siniset munat, vaan se osoitti jo väsymisen merkkejä ja tuli ensimmäisen kerran koukkausetäisyydelle. Juuri ratkaisevalla hetkellä Taimen pyörähti nurinpäin ja koukku vain raapaisi kalan kylkeä. Siima jäi koukun mutkaan ja Taimen syöksyi rantaheinikkoa pyyhkien alaspäin. Ystävyys oli katkolla! Sydän pomppasi vielä ylemmäs kurkkuun ja olin varma, että menetimme kalan. Väsyttäjän ja koukkaajan välinen keskustelu oli täysin painokelvotonta. Onneksi Jukka sai kuitenkin koukun ja siiman erilleen ilman siiman katkeamista. Kala oli uinut takaisin keskemmälle jokea. Sen syöksyt jäivät jo lyhyiksi ja toisessa koukkauksessa ei kalalla ollut enää mahdollisuuksia. Ystävyys oli pelastettu. Rannalle nousi kosteahko koukkaaja ja komea nousutaimen: 3,3 kg, 66 cm. Ensimmäinen pintaperhotaimenemme Kuusingilta.

Kävelimme leirille ja laitoimme kaikki valmiiksi aamun aikaista lähtöä varten. Istuimme nuotiolla ja pohdimme viikon ja illan tapahtumia. Olimme sinä iltana saaneet taas uskomuksillemme vahvistusta sekä oppineet myös paljon uutta Kuusingin Taimenista. Opetus No 1: Jos näet parven nousevan, älä anna periksi. Opetus No 2: Kalan tuikista ei aina voi päätellä onko se harri vai Taimen. Opetus No 3: Vaikka Kuusinkiin nouseva Taimen ei syö joessa ollessaan, niin se ottaa kuitenkin pintaperhoon. Opetus No 4: Nouseva Taimen käy “muljaamassa” pinnassa antaen näin merkkejä itsestään.

Kävelin vielä alkuyön hämärissä joen rantaan. Istuskelin rannalla ja katselin niskaa josta vesi etsiytyy koskeen ja ottaa sieltä vauhtia jaksaakseen virrata taas seuraavan suvannon läpi. Joki oli kaunis ja tiesin, että tulisin muistamaan tämäniltaisen näytelmän pitkään. Esitin Kuusingille kolme syvää, nöyrää kiitosta. Viimeisin kiitoksista tuli syvimmältä sydämestä.

Jari Lehtineva

Reseptit:

Sarvijaakko
koukku: kaksihaara No 6 (Mustad 3582)
hela: helmiäisflashabou (vahvistettu lakalla)
pyrstö: keskellä nippu kotimaista oravaa ja kaksi
grizzle-kukon häkilän ruotoa sidottuna haralleen
kierre: keltainen silkki ja soikea ohut kulta vierekkäin
runko: ruskea ja keltainen polypropyleeni sekoitettuna
häkilä: ruskea kukko
siipi: nippu kotimaista oravaa
pää: musta

Alkuperäinen perho on esitelty Urheilukalastuslehden numerossa 5/94. Siinä pyrstönä ja siipenä käytetty rämemajavaa, runkona jäniksen karvaa. Flashabou-hela kannattaa todella lakata tai vahvistaa pikaliimalla, muuten se lähtee helposti irti.

Europa 12
koukku: pintaperhokoukku No 10
Pyrstö: fasaanin pyrstösulan siikasia
runko: fasaanin pyrstösulan siikasia kierrettynä
siipi: naarassorsan rintahöyhen 2 kpl päällekkäin sidottuna
vaakatasoon “ryppyyn” rungon päälle
häkilä: ruskea kukko

Tämä ruotsalaisperho on kuvattu mm. Suomen Kalastavimmat Perhot-kirjassa.
Se on kelvannut tähän saakka kirjolle ja harjukselle erinomaisena vesiperhosjäljitelmänä. Nyt listaan voi lisätä myös Kuusingin Taimenen.

Päiväkirjamerkinnät:

9.9.1995
Olimme perheitten kanssa yhteisellä kävelyretkellä. Keli oli kuulas ja aurinkoinen. Suomen syksyä parhaimmillaan. Kävelimme kosken niskalle ja kävimme “tarkkailupuusta” katsomassa niskalle ja havaitsimme 7 taimenta yhtäaikaa näkyvissä. Tulkitsimme 5 kalan parven nousutaimeniksi ja 2 tummenpaa asukeiksi. Koko porukan yhteinen kävelyretki keskeytyi Maran ja Jarin osalta välittömästi ja eikun vapoja hakemaan. Toinen oli vuorotellen puussa antamassa ohjeita ja selostamassa taimenten liikkeitä kuin urheiluselostaja. Ensimmäisen perhoa seurasi kolme kalaa ja selostaja meinasi tippua tohkeissaan puusta. Kalat eivät kuitenkaan innostuneet perhosta riittävästi. Tämän jälkeen ei mitään vaikutusta muilla kuin Pintabomberilla, jonka alla kalat kävivät pyörimässä, mutta eivät kuitenkaan sitäkään hyväksyneet. Kalat eivät pelänneet kahlaamisen ääntä tai muitakaan ääniä. Kahlaajasta aiheutuneet aallot kuitenkin pelottivat kalat hetkeksi pois, mutta nopeasti ne tulivat takaisin. Oli erinomaisen opettavaista seurata kalojen reagointia eri perhoihin ja kalastajien liikkeisiin. Vielä aamulla olimme näkevinämme kaloista häivähdyksiä, mutta eivät ne nytkään innostuneet perhoistamme. Hieno kokemus!

10.7.1996
Yläjuoksulla, keli harmaa ja välillä pientä sadetta. Jari sai yläjuoksulta puronsuusta klo 14.30 tartutettua 2,3 kg:n taimenen ruskeaan sarvijaakkoon. Armotonta vapinaa jaloissa, kun kunnon kala pitkästä aikaa kiinni. Jukka huutamalla koukkaamaan. Todistajana mies Lohjalta, joka poikansa kanssa tavattiin viikon aikana usein joella. Illallisena sisäfilepihviä ja valvosipuliperunoita. Iltapalana loimutettua taimenta valkoviinin kera.

13.7.1996
Päiväreissu yläjuoksulle. Keli taas pilvinen ja harmaa, välillä sadetta. Jari aloitti kotilampareen niskalta. Kolmannella lyhyellä rullauksella siiman ulosottovaiheessa 2,8 kg:n taimen kiinni ja taas Sarvijaakkoon. Kellon viisarit osoittivat 12.00. Kala kävi niskalla hyppäämässä. Nopea jarrun kiristys ettei Taimen mene koskeen. Sen jälkeen kala veti kerran kunnolla ylävirtaan, mutta väsyi nopeasti ja saalis saatiin koukattua. Vastarannalla kaksi neuvonantajaa “tuhannen päissään”. Jaloissa taas vapinaa kalan tarttuessa, mutta huomattavasti vähemmän kuin edelliskerralla. Tottuukohan tähän?