Tässä syntyy Sipinrinteen ensimmäinen mielipidekirjoitus. Tiedän sen turhuuden ja merkityksettömyyden, mutta kirjoitan silti. Yritin metsästää netistä herra Tuurin sähköpostiosoitetta, mutta en sellaista löytänyt. Olisin halunnut lähettää tämän hänelle henkilökohtaisesti, ymmärtäen senkin turhuuden ja merkityksettömyyden, mutta lähettänyt sen silti olisin.
Antti Tuuri avautuu Perhokalastuslehdessä No 02/2006 otsikolla “Rääkkäämisestä ja päästämisestä”. Siinä hän yksioikoisella varmuudella tuomitsee “Pyydystä ja päästä”-kalastuksen (Cach and release) rääkkäämiseksi. Hän on aikaisemmin jo avannut pelin samasta aiheesta jossain Suomen Kuvalehden kolumnissa, jota valitettavasti en ole nähnyt. Näin vain sen aiheuttaman kirjoitusryöpyn eri perhokalastusfoorumeissa. Nyt pääsin hänen arvomaailmaansa tutustumaan sitten itsekin.
Olen mielessäni arvostanut Antti Tuuria sekä kirjailijana että kalastajana mm. hänen “Perhokalastuksen alkeet”- kirjansa vuoksi. Tuossa kirjassa hän kuvaa omaa pitkää tietään perhokalastajaksi. Olen puolittain huvittuneesti ja puolittain harmistuneena ohittanut nuo kohdat joissa hän on mm. Kuusingilta saanut saaliiksi tammukoita ja syönyt ne silloin ilman mitään tunnontuskia. Hän siis tappoi silloin aitoja Paanajärven taimenen poikasia. Olen nuo kohdat kuitenkin ohittanut ymmärtäen. Ei silloin (kirja julkaistu 1978) vielä ehkä osattu aavistaa, että taimen on joskus uhanalainen. Uskon, että hän aidosti kuvitteli noiden taimenten poikasten olevan tammukoita. Ja toisaalta silloin hän oli vasta perhokalastustaipaleensa alussa, hän ei tiennyt vielä silloin kaikkea. Tässä hienossa kirjassaan Tuuri kuitenkin todella rehellisesti ja myös rohkean itseironisesti kertoo omasta hitaasta, mutta varmasta kehittymisestään perhokalastuksen pitkällä tiellä.
Nyt Antti Tuuri on kulkenut tuon oppimistien loppuun! Hänestä on tullut täydellinen. En voi kuin kadehtia tuota itsevarmuutta, jolla hän tuomitsee meidät muut, jotka harrastamme tuota kirottua, Suomen lainvastaista (kuten hän kirjoituksessaan toteaa) kalastusmuotoa. Hän on päässyt kaiken sen yläpuolelle. Nyt hän pystyy tuomitsemaan! Antti Tuurin tasoiset julkisuuden ihmiset saavat äänensä kuuluviin julkisessa mediassa ja pystyvät sitä kautta vaikuttamaan ns. suuren yleisön mielipiteisiin aivan eri tavalla kuin me pienet maan matoset. Täällä Sipinrinteessä Pehtoori huutaa ja karjuu raivoissaan, vaahto suupielistä valuen… mutta huutaa tyhjille laavun seinille! Tyttäreni sentään kävi vieressäni äsken, pyyhki vaahdon huuliltani ja pelasti minut. Hän kysyi Tuurin artikkelin luettuaan: “Miten hän sitten kalastaa? Tappaako hän ne kaikki?”
Tästä catch&release aiheesta on keskusteltu kalastajien keskuudessa loputtomasti. Ja varmasti siitä tullaan edelleen keskustelemaan. Itse en lähde tässä ottamaan kantaa itse aiheeseen. Totean vain, että myös sitä kalastusmuotoa harrastan, koska haluan edelleen kalastaa esim. rakastamallani Huopanan-koskella. Siellä lasken nöyrästi takaisin ne harvat luonnontaimenet jotka satun saamaan. Lasken ne takaisin, koska säännöt niin sanovat ja aidosti uskon, että sillä edesautan tuon jalon mullosen ja kauniin kosken toipumista. Toinen vaihtoehto olisi lopettaa Huopanankoskella kalastus. Siihen en pysty!
Toisaalta olen surullinen Antin puolesta. Hän on omasta mielestään nyt valmis. Hänellä ei ole enää sitä tietä kuljettavana, jonka hän aloitti tuossa Perhokalastuksen alkeet-kirjassaan. Maan matonen täällä pettyneenä huutaa, että missä on se nöyryys, joka paistoi läpi tuossa kirjassa? Missä on keskustelu? Mikä antaa Sinulle oikeuden tuomita?
Vielä lopuksi nöyrä pyyntö Juhani Ahon hengelle, joka uskoakseni edelleen leijuu Välisuvannon liepeillä Huopanankoskella: Älä tee minusta valmista, vaan anna minun taapertaa nöyränä oppipoikana tällä pitkällä ja kivisellä perhokalastajan ikuisen oppimisen tiellä.
Pidimme perjantain hiihtolomaa ja pääsimme jo torstai-illalla Replottiin. Kelit olivat koko ajan aurinkoiset, mutta jäätävä tuuli idästä puhalteli aina iltapäivästä alkaen. Aamuisin oli lähes tyyntä.
Torstaina oli tarjolla saunaa ja paistettua kuhaa salaatin kera. Perjantai kului vähän työhommia tehden ja muuten lähes laiskotellen. Lauantaina pääsimme sentään pilkillä käymään. Ja nyt lopulta löytyi Revofjärdeniltä reikä, josta Pehtoorikin sai ahvenia. Ei tosin kovin montaa, mutta paistikalat kuitenkin. Pyörimme samoilla paikoilla kuin aikaisemminkin ja nyt sain yhden sattuma ahvenen melkein heti tullessa. Kun olimme jo poislähdössä niin kävin kokeilemassa yhtä vanhaa reikää tasurilla ja siitä sain minuutissa neljä komeaa ahventa. Sen jälkeen syönti taas nollaan. Eli opetusta jälleen kalastushommiin; jos Revolta aikoo jotain saada niin sitkeyttä ja kärsivällisyyttä vaaditaan.
Lauantai-illaksi Pehtoori ja Pimiä jäivät kahdestaan Replotin pimeyteen ja kurjuuteen. Iltapalaksi oli tarjolla tuoretta ahventa. Sunnuntaina puiden tekoa ja pitkä kävelylenkki metsässä.
Maanantai-illan iloksi sidoin muutaman perhon. Edessä samaa Bergqvistin sarjaa kuin alla otsikolla Mustarunkoisia. Tämä ilmestys on Black prince. Yritin netistä hakea tälle esikuvaa, mutta sieltä löytyvät mustat prinssit olivat kyllä erilaisia. Keskellä on jml:n värimukaelma Kuusingin harmaata sävyä hakien ja takana ensimmäinen sitomani Veturimies. Noita zonkkereita voisi kyllä kokeilla Kuusinkia varten myös eri värisinä.
Sidoskelin Pohjolan Perhokalastajan numerosta 6/2005 Bergqvistin Vestlandin ottiperhoja-artikkelissa esiteltyjä mustarunkoisia perhoja. Yllä yksi nimeltään Smålandsminken. Niissä kaikissa neljässä mallissa oli mielestäni jotain “Kuusinkimaista”. Muunnoksena tähän kuvan perhoon muissa oli musta häkilä ja yksi oli punaperäinen ja yksi punapyrstöinen. Tässä punapyrstöisessä oli musta pää, muissa kaikissa punainen.
Ja pakko todeta vielä lievän painostuksen alaisena, että kuva on otettu Tepon Sony T7 kameralla. Omistajan mukaan siinä on erittäin hyvä makro, jolla pystyy ottamaan jopa sentin päästä kuvan. Ja tunnustetaan, että olihan se hyvä.
© 2024 Sipinrinne.com
